Valokuvien juhlaa

Hääjutut alkavat vähitellen olla blogin osalta paketissa. Vielä haluan kuitenkin kirjoittaa sanasen hääkuvistamme. Olen jo monta kertaa kehunut valokuvaajaamme Ilona Savitietä, mutta kehun vieläkin. Hääkuvaajaan panostaminen maksoi itsensä takaisin, kun juhlista jää kauniit ja korkeatasoiset valokuvat muistoksi.

Ilona huomioi yksityiskohdat: hääkuvat toimitettiin meille kultaisella muistitikulla, joka oli pakattu kauniisti pieneen rasiaan. Mukana oli myös jokunen henkilökohtainen yllätys.

IMG_20171001_203619

Ennen siunausta ja juhlaa Ilona otti meistä potrettikuvia Auralan ympäristössä. Ne olivat toinen toistaan ihanampia, ja oli tosi vaikea valita niistä vain osa jatkokäsittelyyn ja muokattaviksi, puhumattakaan kiitoskorttikuvan valinnasta.

7 376A2122
Kuva: Ilona Savitie

Aiemmin jo olette nähneet juhlaruokien kuvat, mutta vielä kivempaa oli nähdä kuvissa paljon vieraita, ei ainoastaan hääpöydän seuruetta. Valokuvaaja oli ehtinyt liikkua niin salissa, aulassa kuin ulkonakin. Kuvissa ihmiset nauravat ja näyttävät onnellisilta ja iloisilta, juuri kuten juhlan tunnelmakin oli.

Onnittelujonon kuvaamisesta olimme jutelleet Ilonan kanssa jo etukäteen. Onnittelukuvat eivät yleensä ole kovin hyviä kenenkään osapuolen kannalta, eikä siihen minusta kannattanut käyttää kovin paljon vaivaa. Näin olikin: parhaat kuvat ovat rentoutuneemmista kohdista juhlaa. Tässä seuraavassa on onnittelujonon onnistunein kuva: melko kaukaa paikan päälle perheineen reissannut kummityttöni F. onnittelemassa.

90 376A2613
Kuva: Ilona Savitie

Erityisesti minusta oli mukavaa nähdä paljon lasten kuvia. Juhlissammehan oli melko paljon lapsia. Kummilapsia meillä on yhteensä neljä, joista kolme pääsi juhlaan paikalle. Heistä kaikista on kuvia mukana. Seuraavassa M:n kummipoika J. ulkoilemassa äitinsä kanssa. Hänen äitinsä oli yksi M:n bestmaneista, hyvin läheinen perhe meille siis.

155 _B1B5524
Kuva: Ilona Savitie

Olen ollut tosi tyytyväinen siihen, että järjestimme juhlaan ohjelmanumeroksi ryhmäkuvien ottamisen. Se oli kiva vilvoittelutauko kaikille, ja näitä eri kokoonpanoissa otettuja kuvia oli todella mukava lähettää kiitoskorttien mukana asianosaisille. Ryhmäkuvien ottaminen olisi voinut mennä kaaokseksi, mutta siskoni hoiti asiaa hyvin, ja jotenkin ihmiset myös olivat tosi skarpisti mukana jutussa. Koko kuvaussessio kesti muistaakseni suunnilleen puolisen tuntia.

Tässä on sen setin ehdottomasti onnistunein kuva: minä ja vanhin kummityttöni M, joka oli mukana hääjärjestelyissä jo edellisen illan koristeluista alkaen. Hänen äitinsä oli yksi kaasoistani, ja muun muassa lauloi häätanssimme Etta James At last. Minä rakastan tätä kuvaa, ihan todella.

283 376A3170
Kuva: Ilona Savitie

Tein hääkuvista painetut albumit. Sekä minun että M:n vanhemmat saavat albumit joululahjaksi, ja yksi jää tietenkin meille itsellemme. Niitä tehdessä todella huomaa eron ammattilaisen kuvien ja omien kuvien välillä. Tämän otan opiksi myös tulevia elämän juhlia varten: hyvät valokuvat ovat jäljellä myös juhlan jälkeen!

Tämä blogi syntyi hääblogiksi, mutta alusta asti ajatukseni oli, että häiden jälkeen voin tallentaa tänne myös muita elämän juhlahetkiä. Minä ja M pidämme hyvästä ruoasta ja seurasta, ja erilaisten pientenkin vuotuis- tai perhejuhlien tallentaminen blogiin olisi kivaa. Palaan siis asiaan!

P.S. Tämän postauksen kuvissa lapset esiintyvät äitiensä suostumuksella.

Mainokset

Häämenu Saimaan rannalla

Hääjuhlassamme kaikki meni ihan nappiin, mutta erityisen tyytyväisiä olimme juhlaruokaan. Hotelli Heimarin keittiö tarjoili maukkaan ja näyttävän hääaterian, ja huomioi pienet yksityiskohdatkin.

Heimarissa vaihtui yrittäjä viime talven aikana, joten keväällä neuvottelimme ruokalistasta uuden yrittäjän ja hänen kokkinsa kanssa. Olin vähän – vain vähän – epävarma, miten muutos vaikuttaisi, kunnes ensimmäisen kerran tapasimme nämä uudet ihmiset. He katsoivat meidän edellisenä kesänä saamaamme menuehdotusta, vilkuilivat toisiinsa, ja sanoivat lopulta: ”Jospa me vähän muutetaan tätä…” Sen jälkeen he  luettelivat, mitä muutoksia tekisivät, ja me olimme tosi tyytyväisiä. Muutaman viikon kuluttua saimme sähköpostiin häämenun, joka oli parempi, lähiruokapainotteisempi ja vieläpä pari euroa halvempi kuin alkuperäinen.

häämenut
Pöydissä kaikille vieraille oli katettu menukortti, jonka toisella puolella oli juhla ohjelma.

Vieraissa oli useita henkilöitä, jotka eivät syö punaista lihaa, mutta kalaa kyllä. Yksi vieraista oli kokonaan kasvisruokailija, ja eniten minua mietitytti hänen ateriansa. Sanoin parikin kertaa Heimarin väelle, että kasvisruokailijalle pitää olla tarjolla muutakin kuin uunijuureksia. Kerroin vieraan nimen, ja vaikka en asiaa tarkistanut enää häiden aattona, oli kyseinen vieras saanut pöytään omalle paikalleen oman lämpimän ruoan. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että asiat hoituvat joskus vaikka morsian ei puutukaan ihan kaikkeen!

Ennen ruokailun aloittamista keittiön väki tuli onnittelemaan meitä, ja yksi heistä lauloi onnittelulaulun. Se oli ihana yllätys, kiitos!

128 _B1B5486
Toinen oikealta Heimarin yrittäjä Jaana Orava. Kuva: Ilona Savitie.

Ja sitten se menu. Ainekset oli hankittu mahdollisuuksien mukaan lähiseudulta, esimerkiksi paljon kehuja saanut hauki oli viereiseltä Saimaan selältä pyydettyä. Kalaa olisi ollut tarjolla enemmäkin, mutta koska morsian ei voi syödä mereneläviä, kalaruokien määrää hiukan vähennettiin. Menusta löytyi kaikille jotain, ja erityisruokavaliot huomioitiin.

Häämenu

Vihersalaatti, kastike
Ceasarsalaatti
Kirkas perunasalaatti
Metsäsienisalaatti
Paahtopaisti ja punasipulihilloke
Maksapatee
Graavilohi
Katajanmarjasilli
Pähkinät, siemenet
Yrttikrutongit
Uudet perunat
*
Häränfilee punaviinikastikkeessa
Haukiterriini ja valkoviinikastike
Kesäiset uunijuurekset
*
Talon leipälajitelma
Juustoja

Koska pelkkä menun luetteleminen ei kerro riittävästi, tässä vielä valokuvaajamme Ilona Savitien otoksia ruokapöydästä.

129 376A2679
Kuva: Ilona Savitie
135 376A2691
Kuva: Ilona Savitie
134 376A2689
Kuva: Ilona Savitie
132 376A2686
Kuva: Ilona Savitie
131 376A2685
Kuva: Ilona Savitie

Kuten olen aiemminkin kertonut, juustot olivat oleellinen osa hääateriaa (ja myös vieraiden mieleen). Tarjolla oli kotimaisten pienjuustoloiden tuotteita Mouhijärveltä, Helsingistä ja Leivonmäeltä. Juustojen kanssa oli tarjolla viikunahilloa. Olin kuvitellut, että viemme loput juustot jatkoille ja sen jälkeen kotiin, mutta kovin montaa palasta niitä ei jäänyt. Juusto todellakin kuuluu juhlaan!

138 376A2698
Kuva: Ilona Savitie
136 376A2694
Kuva: Ilona Savitie

Hääviinit valitsimme talon listalta. Meille tarjottiin myös mahdollisuutta valita omat viinit (jotka he olisivat sitten hankkineet), mutta kesällä voimat ja aika eivät enää riittäneet. Maistelimme talon viinit ja löysimme sieltä erinomaiset valinnat, joista etenkin valkoviini Chardonnay de Pennautier oli suosikkini. Punaviini taas oli sulhaselle mieleinen Sartori Regola.

143 _B1B5505
Kuva: Ilona Savitie

Ruokailu oli ainakin minun tulkintani mukaan juuri kuten juhla-aterian kuuluukin olla: kiireetön ja hyväntuulinen. Saimme kuulla paljon kehuja ruoista.

Jälkiruokana oli perinteiseen tapaan hääkakku, mutta sen lisäksi leipäjuustoa lakkahillon kera. Se oli minulle tärkeää, sillä koko lapsuuteni ja suurimman osan aikuisiästäni vanhempieni yrityksessä tehtiin leipäjuustoa. Äiti on jo siirtynyt eläkkeelle, mutta käynnisti juustotehtaansa häitä varten – ja siitä iso kiitos hänelle! Yhtään liioittelematta voin sanoa, että isoissa juustoloissa tehdasmaisesti tehty leipäjuusto jää kirkkaasti häviölle äitini juuston rinnalla.

Täytekakkuun halusimme mansikkaa (koska se on suosikkini ja sopii juuri heinäkuuhun paremmin kuin mikään muu), ja ilman hyydyttämistä. Siis mahdollisimman perinteinen kermakakku. Kokin ehdotus oli mansikka-raparperikakku marengilla maustettuna. Nam! Kakun kanssa oli kahvia ja halukkaille avecina konjakki tai likööri. Kun olimme leikanneet kakun, keittiön väki toi meille oman kahvin ja juustot pöytään – se oli todella huomaavaista, kiitos!

188 376A2799
Kuva: Ilona Savitie

Hääkakun päällä oli koriste, joka muistutti meille rakkaasta lemmikistä.

189 376A2803
Kuva: Ilona Savitie
190 376A2815
Kuva: Ilona Savitie

Ylintä kerrosta viipaloimme sotilasmiekalla… Ehkäpä laitan siitä kuvia myöhemmin!

Rakastin tätä ateriaa, ja nautin joka suupalasta. Lämpimät kiitokset vielä kerran Heimariin siitä, että saimme hääruoalta enemmän kuin uskalsimme toivoakaan!

Häämatkalla ja roomalaisia ruokakokemuksia

Kävimme syyskuussa häämatkalla Roomassa. Kirjoitin jo toiseen blogiin lyhyesti häämatkan fiiliksiä, mutta halusin koota tänne vielä niitä reissuun liittyviä juttuja, jotka tekivät matkasta erityisesti juuri häämatkan verrattuna tavalliseen lomaan Roomassa.

hääpari aukiolla
Hääpari kuvauksissa Pantheonin edustalla.

Ensimmäinen asia on hotellin sijainti. Koska saimme häälahjaksi ystäviltä ja sukulaisilta taloudellista tukea häämatkaa varten, meillä oli varaa majailla aivan Rooman ytimessä. Hotel Navona oli oikein miellyttävä hotelli parin korttelin päässä Piazza Navonalta. Kiitos matkatoimistollemme Helin Matkoille erinomaisesta hotellisuosituksesta! Emme todellakaan joutuneet pettymään majoituksen valinnassa.

Olin erityisen tyytyväinen runsaaseen ja monipuoliseen aamiaiseen, jollainen ei Välimeren maiden hotelleissa ole ollenkaan itsestään selvyys. Minä kuitenkin olen aamuisin yleensä varsin nälkäinen, ja etenkin turistina kaipaan tankkausta aamuisin. Navonassa oli ystävällinen henkilökunta ja hyvin toimiva langaton verkko. Saapuvaa hääparia odotti myös yllätys huoneessa.

hääparin tervehdys
Tervetulotoivotus

Matkatoimistomme oli järjestänyt tämän hauskan yllärin! Huoneemme oli tilava, turhankin tehokkaasti ilmastoitu, sisälsi turvalokerikon ja lepohetkiä varten kylpytakit ja -tossut. Mitä muuta voi toivoa? Pohjapiirroksesta näimme, että huoneemme oli ainakin sen kerroksen suurin.

Saimme häälahjaksi kiertoajelun roomalaisessa turistibussissa. Tiedättehän ne kaikissa isoissa kaupungeissa kiertävät hop in – hop off -tyyppiset isot bussit, jotka kiertävät keskeisiä nähtävyyksiä? Roomassa näitä bussikierroksia järjestää monikin firma, mutta helposti löysimme sen johon meillä oli liput. Otimme bussikierroksen heti ensimmäisenä hommana Roomassa, koska sen avulla hahmottaa helpommin kaupungin suuntia ja etäisyyksiä. Tämä oli tosi kiva lahja!

Häämatkan hiukan tavallista runsaampi budjetti mahdollisti myös sen, että saatoimme ilman huolta syödä joka ilta hyvin. Ruoka on meille tärkeää, ja nautimme kovasti hitaista, monen ruokalajin illallisista hyvissä ravintoloissa. Hyvän ravintolan löytäminen vieraassa maassa ja kaupungissa on kuitenkin vaikeaa, joten olimme pyytäneet matkatoimistoamme apuun. Pyysimme heitä varaamaan (yhteistyökumppaniensa kautta) etukäteen meille pöydän jostain hyvästä ravintolasta, jotta varmistaisimme ainakin kerran saavamme erinomaisen aterian – jos kävisi niin huono tuuri, ettemme löytäisi itse kuin keskinkertaisia paikkoja. (Näin kävi esimerkiksi Valenciassa.)

Huolemme oli kuitenkin turha, sillä löysimme monta hyvää ravintolaa. Kadulla kulkien on vaikea erottaa, mikä on hyvä paikka, etenkin kun reittimme kulkivat lähinnä turistien suosimilla alueilla. Tässä kohdin opin kuitenkin, että matkaoppaisiin voi luottaa ja niistä kannattaa lukea vihjeitä. Olin hankkinut kirjakaupasta kaksi pientä matkaopaskirjasta, ja niiden avulla löysimme kaksi reissun parasta ravintolaa.

Ensimmäinen oli Casa Coppelle, joka oli aika fiini paikka. Tunsin itseni vähän nuhjaantuneeksi  pitkän päivän jälkeen, ja olisin mieluusti laittanut siistimmän mekon jos olisin arvannut, että paikka oli näin hieno. Mutta ruoka oli tosi hyvää ja palvelu melkein hemmottelevaa. Yksityiskohtana todettakoon, että naistenhuoneessa ei ollut paperisia käsipyyhkeitä vaan pieniä, kauniisti viikattuja, valkoisia froteepyyhkeitä. Kädet kuivattiin sellaiseen, minkä jälkeen ne laitettiin pyykkikoriin. Aikamoista hemmottelua minun mielestäni! Casa Coppellessa söin myös ihan järkyttävän hyvää tiramisua.

Toinen opaskirjan suositukseen perustunut löytömme oli kapealla sivukadulla Via de Barbierilla sijaitseva Renato e Luisa. Menimme sinne Vesuvius-päivän jälkeen täysin uupuneina. Jouduimme jonottamaan, mutta olin niin poikki etten jaksanut lähteä etsimään muuta paikkaa vaan jonotin mieluummin sen vartin verran, mitä tarjoilijat arvelivat kestävän pöydän vapautumiseen. Onneksi jonotin! Paikka oli ihana, täpötäynnä paikallisia, taivaallista ruokaa ja hyviä viinejä. Ihastuimme paikkaan niin paljon, että varasimme sinne pöydän myös häämatkan viimeiseksi illaksi, joka oli perjantai. Silloin ravintola täyttyi paikallisista roomalaisperheistä, eikä turisteja mahtunut joukkoon meidän lisäksemme kuin muutama. Se oli ehdottomasti loman paras ravintolakokemus.

Matkatoimiston välityksellä meille ehdotettiin ennen reissua ravintolaa nimeltä Ristorante al Pantheon. Klikkasin saamani linkin auki ja nopeasti katsoin että kiva, sehän on ihan lähellä Pantheonia, se on varmaan hyvä – kiitos, se käy hyvin, varatkaa vaan sieltä pöytä. Jälkeenpäin on hyvä todeta, että olisi pitänyt tajuta. Mutta en minä tajunnut – en tuntenut Roomaa, enkä ole niin kokenut matkailija että olisin heti ymmärtänyt yhdistää kaksi asiaa. Nimittäin Pantheonin vieressä oleva ravintola tarkoittaa tietenkin täydellistä turistirysää.

Niinpä se  illallinen, jonka olimme etukäteen varanneet ikään kuin reissun huipentumaksi, oli keskellä pahinta turistialuetta ja juuri sellaisessa ravintolassa, joita välttääksemme pyysimme matkatoimiston apua pöytävarauksessa. Se ei ollut roomalainen ravintola vaan turistiravintola.

Söimme kyllä sielläkin hyvin, ja vastaanotto oli todella lämmin. Tunsimme itsemme odotetuiksi ja tervetulleiksi, kun pöydällämme oli kynttilä ja runsas ruusukimppu, ja tarjoilija toi proseccolasilliset heti saavuttuamme. Ruoka oli hyvää ja söimme itsemme kylläiseksi, ja olihan se elämys istua hämärtyvässä Rooman illassa katsellen Pantheonin kauneutta.

illallinen pantheonilla
Ristorante al Pantheon

Jäin ihmettelmään hiukan kulttuurien erilaisuutta. Meidän matkatoimistomme italialainen yhteistyökumppani tosiaan arveli, että tällainen ravintola olisi eniten meidän mieleemme, eikä suomalainen matkatoimisto korjannut asiaa. Selvästikään en ollut tarpeeksi painottanut sitä, miksi toivoimme heidän ehdottavan meille hyvää ravintolaa: halusimme välttää turistiravintoloita ja syödä aidossa roomalaisessa tavernassa, jota paikallisetkin suosivat.

Mutta emme jääneet suremaan asiaa, koska kuten sanoin, ateria oli miellyttävä ja omalla tavallaan elämys. Se, että lasku oli lähes kaksinkertainen esimerkiksi Renato e Luisan yhtä laajaan illalliseen verrattuna, on hinta siitä, että näimme kun tähdet syttyivät tummansinisenä samettina hohtavalle Rooman yötaivaalle Pantheonin yllä.

Vielä yhden ravintolan haluan mainita, vaikka en muistakaan sen nimeä. Matkaoppaiden lisäksi suosituksia kannattaa kysyä kavereilta. Pitkällisen etsinnän jälkeen löysimme Trasteveren alueelta mainion roomalaisen lounasravintolan, jota puolison kaveri lämmöllä suositteli. Se oli ainoa paikka, jossa tarjoilija vaihtoi tilauksemme kun olimme ensin kertoneet, mitä ottaisimme. ”Ette te halua noita syödä. Te varmaankin haluatte jotain mitä roomalaiset itsekin söisivät? No ottakaa tätä ja tätä, ja rouvalle ei siis kalaa? No sitten tätä.” Ateria oli ihana!

Kun seuraavan kerran menemme Roomaan jonain päivänä, joudumme varmaankin tinkimään hotellin tasosta ja illallisten runsaudesta, mutta ei se mitään. Häämatkan kuuluukin olla jotain vähän erityistä, enkä unohda tätä lomaa ikinä.

 

Tärkeimmät häälahjat

Hääkutsussa esitimme toiveen, ettemme saisi lahjaksi tavaraa. Sen sijaan toivoimme mahdollisten muistamisten kohdistuvan häämatkaamme, josta haaveilimme tekevämme poikkeuksellisen unohtumattoman. Ajattelin silti, että monet vieraat haluavat mieluummin antaa jotain persoonallisempaa, ja että rahan antamista pidettäisiin jotenkin etäisenä ja viileänä.

Luulin väärin. Ihanat, rakkaat sukulaiset ja ystävät muistivat lähes pääsääntöisesti häämatkatiliämme. Sen ansiosta lähipäivinä starttaava häämatkamme tulee olemaan erityinen. Tilisiirtojen lisäksi saimme muun muassa kiertoajelun Rooman turistibussiin. Aivan mainio lahja! Netistä ostetut bussiliput ovat voimassa vuoden loppuun asti, joten lahjan antajien ei tarvinnut tietää, milloin lähdemme. Tämän lahjan aiomme lunastaa heti ensimmäisenä päivänä Roomassa.

Kaikkein läheisimmät sen sijaan – aivan oikein ja odotetusti – kiersivät rahalahjaa. Perheemme tukivat häitä muutenkin taloudellisesti, joten rahan antaminen häälahjaksi ei tuntunut heistä mukavalta. Siskoni halusi antaa elämyksen, jonka voisimme toteuttaa yhdessä. Hänen ja hänen poikaystävänsä ansiosta vietimmekin aivan ihanan, nauruntäyteisen viikonlopun Tampereella (reissusta lisää täällä – kiitos vielä kerran!).

Mutta molempien meidän vanhemmat ja tuoreet appivanhemmat antoivat kuitenkin kaikkein tärkeimmät lahjat. Saimme esineitä, joilla on tarinat ja merkitys, koska ne ovat tulevat suoraan heidän käsistään.

M:n isä on ammattinsa vastapainoksi tehnyt lasitaidetta jo useamman vuosikymmenen ajan. Aluksi opetellen, sitten jo varsin ammattimaisesti näyttelyitä myöten. Harrastus on viime vuosina jäänyt, mutta heidän kotonaan lasitaide on näkyvässä roolissa. Appeni tarjosi, että valitsisimme yhden hänen teoksistaan omaan kotiimme häälahjaksi. Viime viikonloppuna kävimme ja kiersimme taloa pohtien, miten osaamme valita vain yhden. Kokoelmassa on niin kauniita ikkunateoksia kuin etenkin minun mieleeni olleita veistoksia.

Kerroin kyllä omankin mielipiteeni, mutta jätin viimeisen valinnan kuitenkin M:lle, koska kyseessä on hänen isänsä, ja nämä teokset ovat osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Lopulta päädyimme valitsemaan pöytälampun. Se on tummasävyinen eikä kovin suuri. Siinä on neljä lasikuvaa: kahdella puolella kasvoprofiili ja kahdella puolella Ulkopuolinen -niminen kuva.

lamppu 1

lamppu 3

Tämä lamppu on nyt yksi kotimme kauneimmista ja arvokkaimmista esineistä. Lamppu on koristanut heidän kotiaan monta vuotta. Kuulemani mukaan joku olisi tarjoutunut aikanaan ostamaankin sen, mutta tekijä oli kieltäytynyt myymästä. Meille hän antoi sen, suoraan omalta kirjoituspöydältään. Appivanhempieni ele ja lahja tuntuu minusta valtavan suurelta ja lämpimältä.

lamppu 2

Lamppu oli sikäli turvallinen valinta monien teosten joukosta, että se on helppo sijoittaa kotiin. Isommille teoksille voisi olla vaikea löytää arvoistaan paikkaa. Lamppu on todella kaunis, eivätkä kännykkäkameran kuvat tee sille oikeutta. Nyt se on sijoitettu pianon päälle, kunnes mietimme, millainen alusta voisi olla parempi. Ihan harkitsematta emme huonekaluja kuitenkaan osta, joten pohdintahetki on paikallaan.

Toinen arvokas, antajansa kädentaidolla ja rakkaudella tehty lahja tuli minun vanhemmiltani, M:n appivanhemmilta. Kun pakkasimme autoa lähteäksemme juhlapaikalle, äitini ja isäni toivat meille suuren käärön. Äitini oli tehnyt meille vihkiryijyn. Lanka langalta, omin käsin.

Hää- tai vihkiryijy on lankataideteos, jonka päällä morsiuspari seisoo vihkimisen aikana. Meidän tapauksessamme se oli käytössä avioliiton siunauksessa. Nyt se on kodin seinällä, ja kuten Häät.fi -sivustolla todetaan vihkiryijystä kertovassa artikkelissa, ryijy muistuttaa aina elämämme tärkeimmästä päivästä ja yhteisestä sitoumuksesta. Kun katson sitä, voin vieläkin tuntea ryijyn pehmeyden jalkojeni alla, kun jännitin avioliiton siunauksessa. Ohikulkiessani usein sipaisen sen pintaa, enkä voi olla hymyilemättä.

ryijy 1

Meidän vihkiryijymme on nimeltään Kotipiha. Sen on suunnitellut Riitta Johanna Laitinen, ja kuten sanottu, ompelija on äitini. Kuulin, että aihe ja ryijyn värimaailma oli valittu huolella minun makuani ajatellen. Pidän tästä ryijystä ja arvostan sitä niin paljon, että en löydä sanoja kuvaamaan tunnettani.

ryijy 2

Aviomieheni työn luonteen vuoksi pieni perheemme tulee muuttamaan yhteisen elämän varrella monen monituista kertaa. Yleisesikuntaupseereita siirrellään paikasta toiseen, niin se vain menee. Ei siis kannata kiintyä koteihin liikaa. Olemme puhuneet siitä usein: koti on siellä, missä olemme yhdessä, ja ainakin toistaiseksi minun työni joustaa paikan suhteen.

Aiemmista muutoista tiedän jo, että kodin tuntuu tulee tutuista esineistä, etenkin tekstiileistä. Nyt ajattelen niinkin, että vaikka muuttaisimme loppuelämämme ajan jatkuvasti eri paikkoihin, nämä kaksi esinettä tekevät kodin minne tahansa. Nämä kaksi täydellistä häälahjaa, appeni tekemä lamppu ja äitini tekemä vihkiryijy, tulevat pysymään mukanamme, ja niistä voi aina aloittaa uudessa paikassa kodin rakentamisen. Niihin on kasautunut niin paljon lämpöä ja rakkautta, että voimme missä tahansa ollessamme tuntea kuuluvamme juuri sinne.

P.S. Kirjoitan muun muassa häämenusta sitten, kun saan valokuvat. Ei mene enää kauaa!

Miten kukkakorusuunnitelmalle kävi?

Hääkimpusta kirjoittaessani kerroin True Bloom Jewellery -firmasta. Nimen takana on yrittäjä Anriikka Mentilä, joka tekee upeita koruja upottamalla epoksihartsiin oikeita kukkia. Suunnittelin teettäväni hääkimppuni ruusujen terälehdistä korut itselleni. Näin hääkimppuni jäisi elämään ”ikuisesti” käyttöesineinä.

Toisin kuitenkin kävi. Kuivatin ruusujen terälehtiä Anriikan ohjeiden mukaan. Olin ajatellut teettää korut vähän myöhemmin syksyllä (kunhan oma taloustilanteeni tasoittuisi), mutta sitten Anriikka ilmoitti somesivuillaan pitävänsä taukoa korujen tekemisestä syksyn ajan. Jos halusin korut vielä nyt, pitäisi toimia nopeasti.

Tutkin kirjan välissä silkinhienoksi kuivaneita ruusujen terälehtiä, ja hämmästyin vähän niiden ulkonäköä. Valkoiset terälehdet olivat kellastuneet rusehtaviksi, ja myös vaaleanpunaiseen sävyttyneet olivat muuttuneet vanhan näköisiksi. Ihmettelin asiaa koruntekijälle sähköpostilla ja kysyin, olenko tehnyt kuivatuksessa jotain väärin. Hän vastasi, että todennäköisesti olen laittanut terälehdet kuivamaan ihan oikeaan aikaan, mutta valkoiset ruusut vain tuppaavan ruskettumaan kuivatessaan. Niistä ei tulisi kauniita koruja, koska ruskea väri vain korostuisi ja vahvistuisi koruihin upotettuina.

Plaah.

True Bloom Jewelleryn korut ovat kuitenkin tosi kauniita, joten viesteilin Anriikan kanssa edelleen. Ajattelin ostaa häneltä jotkut muut vaaleanpunaisesta ruususta tehdyt korut. Vähät siitä, että kyseessä ei olisi juuri minun kimppuni – ruusut kuin ruusut!

Mutta sitten nukuin yön yli ja tajusin, ettei se ole sama asia. Korut ovat kauniita, mutta pointtini nimenomaan oli hankkia omista kukistani tehdyt. Juuri nyt rahatilanteeni on niin tiukka, että tuntuisi turhalta hankkia jotain melko arvokasta, joka olisi vain melkein sitä mitä halusin. Joten kirjoitin koruntekijälle, että jätän nyt kuitenkin väliin. Ehkä hän palaa vielä myöhemmin tekemään koruja, ja ehkä minä silloin ostan häneltä jotain – ja niissä koruissa ei tarvitse olla hääkimpusta häivääkään.

Toki petyin vähän, pakko myöntää. Silti arvostan todella paljon Anriikan työetiikkaa. Hän olisi ihan hyvin voinut tehdä minulle korut omista ruusuistani, vaikka tiesi ettei niistä tule kauniit. Hän toimi tosi hienosti kertoessaan heti realiteetit, eikä tuputtanut muita koruja liikaa – se oli ihan oma ideani. Niin että harmi ei kohdistu nyt tähän yritykseen vaan siihen, että hääkimppuni on nyt jokaista terälehteä myöten biojäteastiassa. Onneksi Ilona otti siitä valokuvia; kimppu elää valokuvien kautta muistoissa aina yhtä kauniina.

Täydellinen juhlapäivä

Arki on alkanut taas loman ja häähuuman jälkeen, ja olemme molemmat palanneet töihin. Hääjuhlat ovat olleet paljon mielessäni, mutta en ole osannut tarttua kirjoittamiseen. On ollut vaikea päättää, mistä kirjoittaisin. Kävisinkö läpi koko juhlan vaihe vaiheelta, vai olisiko syytä jakaa se eri osasiin ja kirjoittaa jokaisesta osa-alueesta erikseen? Jaksaisiko joku lukea kaikkia niitä postauksia?

Päädyin siihen, että kirjoitan tämä yhden koontipostauksen. On muutamia asioita, jotka haluan vielä tallentaa tänne erikseen, mutta palaan niihin myöhemmin.

Meidän juhlapäivämme oli tosi onnistunut. Ainoa asia, johon ei voinut valmistautumisella vaikuttaa oli säätila, mutta senkin olimme valmistelleet niin hyvin kuin voimme: hääkäskyssä luki, että lauantaiaamuna klo 9 mennessä hääpari päättää, onko siunaus ulkona vai sisällä. Aamulla säätiedotukset näyttivät epävakaista, joten päästimme itsemme koko päivän hermoilun piinasta ja ilmoitimme kaikille, että pidämme siunauksen sisätiloissa. Tokikaan koko päivänä ei satanut montaakaan pisaraa, mutta ainakaan meidän ei tarvinnut hermoilla siitä.

Aamu Auralan huvilalla oli juuri niin ihana kuin haaveilin. Heräsimme M:n kanssa aikaisin niin että kiirettömyys jäi koko aamun päällimäiseksi tunteeksi. Osa miehistä saunoi pitkään aamu(päivä)saunassa, mutta naiset keskittyivät kampauksiin ja muihin asioihin. Kampaajamme Hanna tuli jo kahdeksalta, ja aamupäivän aikana hän loihti yhteensä seitsemän erilaista kampausta: minulle, kolmelle kaasolle, naispuoliselle bestmanille sekä kahdelle pikkutytölle. Tarjoilin aina kampausvuorossa olevalle vaaleanpunaista kuohuviiniä ja rentouduin itsekin. Silloin ei vielä jännittänyt.

Puoliltapäivin saapui paikalle valokuvaajamme Ilona Savitie. Siihen aikaan oli aika pilvistä ja tuulista, ja potrettikuvia ottaessamme palelin aika tavalla. Onneksi ei kuitenkaan satanut! Kuvaussession jälkeen oli aikaa vielä syödä hiukan.

376A2065
Auralan huvila. Kuva: Ilona Savitie

Jännittäminen alkoi oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun muu hääseurue siirtyi vähitellen huvilaltamme juhlapaikalle vastaanottamaan vieraita. Klo 14:50 lähdimme kävelemään Auralasta Heimariin, ja silloin meitä molempia kyllä jännitti aivan valtavasti. En tiedä mikä hääseremoniassa jännittää, mutta silti niin kävi.

Avioliiton siunaus oli kaunis tilaisuus, jossa itkin liikutuksesta monta kertaa. Kuljimme saliin rakennetulle alttarille ystävieni jousikvartetin soittaessa Johann Pachelbelin Kaanonia. Valitettavasti olin unohtanut ottaa mukaan nenäliinan, joten pyyhin kyyneleitä käsin. Isäni lauloi Pekka Simojoen Rakkaus on lahja Jumalan, siskoni luki kauniin kohdan Raamatusta, ja meille tuttu rovasti siunasi avioliittomme lämmöllä ja rakkaudella kaasojen, bestmanien ja muutamien läheisten toimiessa avustajina. Lopuksi kvartetti vielä soitti Beatlesin All you need is love, eikä hymyni leveydellä ollut siinä vaiheessa rajaa.

Hääjuhla käynnistyi jouhevasti ja hiukan edellä aikataulusta, kun siirtyminen ulkoa sisälle jäi pois ohjelmasta. Mutta kiire ei ollut – puheensorina täytti salin heti onnittelumaljojen noston jälkeen. Ensimmäinen ohjelma siirrettiin edeltämään ruokailua, kun aikaa kerran oli. Bestmanina toiminut upseeriystävä kutsui kaikki paikalla olevat upseerit nostamaan onnittelumaljat hääparille.  Jokainen kohotti maljan meille, onnitteli lyhyesti omin sanoin, ja särki lasinsa säpäleiksi tähän tarkoitukseen varattuun saaviin. Sirpaleet lensivät komeammin kuin olin osannut odottaa! Osa lapsista hihkui riemusta, mutta ilmeisesti eräs tilanteen vieressä istunut pikkuinen oli myös vähän pelästynyt lasin räiskintää.

Heimari ylitti kaikki odotuksemme ruoan suhteen. En nyt käytä aikaa häämenun kirjaamiseen vaan kirjoitan siitä myöhemmin, mutta ruoka oli erinomaista. Etenkin vieressä kimmeltävästä Saimaasta kalastettu hauki nosti kehuja, samoin salaattipöytä. Itse paikalle tuomamme juustopöytä herätti herkkusuut, eikä juustoja montaa murua jäänytkään.

Ilmeisesti vieraanamme olleet lapset eivät olleet kuulleet, että karkkibuffet on täysin last season, sillä sen avautumisen ajankohtaa kyseltiin juhlan alusta asti. Kun jälkiruoan kohdalla karkkibuffet avattiin, sen ympärille kasaantui välittömästi lapsijoukko. Karkkeja lisättiin välillä, mutta toisin kuin luulin, meille jäi hääkarkkeja vain pieni kourallinen. Se oli todellakin menestys!

Ohjelmassa oli tilaa, että ehdimme juttelemaan vieraiden kanssa, kuten olin toivonutkin. Istuimme hääseurueemme kanssa samassa pöydässä, emme kahdestaan erillään muista. Ilta eteni nopeasti! Yksi leikkikin oli mukana. Olimme pitkin hampain suostuneet siihen, vaikka emme leikeistä innostukaan. Ehkä se kuitenkin oli hyvä, ainakin osa vieraista tykkäsi. Ja kuten sanottu, aikaa sillekin oli.

Puheita oli useita, ja niitä olen muistellut monta kertaa häiden jälkeen. Meidän molempien äidit pitivät puheen, ja sain kauniita kommentteja niistä jälkeenpäin (”Vau mitä äitejä!”) Kaasoistani A piti puheen, samoin M:n kummisetä. Lopuksi minä vielä kiitin kaikkia juhlan tekemisessä auttaneita, puhuin M:n ja minun rakkaudesta sekä siitä, että maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän rakkautta kuin vihaa.

Puheeni lopuksi kutsuin kaikki ulos, jossa otettiin keskitetysti ja organisoidusti koko joukko erilaisia ryhmäkuvia. Tämä oli minusta kiva juttu, sillä saimme yhteiskuvat monissa eri komboissa, ja kaikki halukkaat pääsivät kanssamme kuviin. Näitä kuvia on tosi mukava liittää sitten kiitoskorttien mukaan myöhemmin syksyllä.

376A3134
Sotilashäät. Kuva: Ilona Savitie.

Sulhasen miekasta poltettiin synnit (ihan keskikokoinen liekki, krhm), ja leikkasimme kakkupalan. Sulhanen ojensi miekan bestmanilleen, joka nuoli siitä onnen rippeet. Heimarin tarjoilijat olivat tosi ihanasti tuoneet meille pöytään kahvit, leipäjuustot ja avecit muiden jonottaessa kahvipöytään. Se oli tosi kiva ele, josta ei ollut sovittu etukäteen. Kiitos tästä huomaavaisuudesta Heimarin väelle!

Häätanssi oli yksi juhlan huipennuksista. Tanssimme Etta Jamesin kappaleen At last, jonka bändi soitti ja ystäväni ja kaasoni K lauloi. Tuijotin tuoretta aviomiestäni silmiin ja hoin, että kuuntele nyt, K laulaa kuin enkeli! Sovitussa kohdassa hääseurue liittyi tanssiin, emmekä joutuneet olemaan silmätikkuna koko biisin ajan.

Yhtäkkiä ilta olikin jo pitkällä. Jossain kohdin tajusin, että juuri ketään ei istu pöydissä vaan tanssilattia on aivan täpösen täynnä iloista ja riehakasta juhlaväkeä. Kun bändi lopetti sovitusti klo 23, pyysimme heitä jatkamaan vielä muutaman biisin verran. Sen jälkeen lähdimme kohti Auralan saunaa, jossa oli vapaamuotoiset jatkot. Siskoni auttoi hääpuvun yltäni, jotta minun ei tarvinnut pelätä sen likaantumista, vaihdoin piilolinssit silmälaseihin ja lähdin ystävien keskelle jatkoille. Jaksoin huomattavan paljon pidempään kuin olin odottanut – kävimme yhdessä nukkumaan joskus kolmen aikoihin aamuyöllä.

Kun hääpaikan siivous vielä sujui seuraavana päivänä helposti ja jouhevasti, en voinut olla kuin tyytyväinen. Kieltämättä sunnuntaina iltapäivällä maistui uni, mutta maanantaina juhlat rasitukset olivat jo poissa, ja jäljellä vain suunnaton onni arvokkaasta siunauksesta ja hyväntuulisista bileistä.

Kuvia säästelen vielä vähän. Sain Ilonalta saman tien muutamia otoksia, mutta lisää tulee myöhemmin.

En ole keksinyt mitään, mikä olisi mennyt pieleen hääjuhlassamme. No joo, minulla olisi pitänyt olla nenäliina siunauksessa, mutta se nyt ei ollut suuri vahinko! Hyvä suunnittelu, tarkka hääkäsky (eli juhlan käsikirjoitus) ja luotettavat, oma-aloitteiset ihmiset hoitamassa hääjuhlan kulkua olivat avain onnistumiseen. Ja tietenkin vieraat, sillä vieraat tekevät juhlan. Kiitos ystäville ja sukulaisille, että olitte mukana! En unohda tuota päivää!

22072017

”Ollaanhan me aina yhdessä?”

”Tietysti ollaan.”

hääkuva 1
Kuva: Valokuvaaja Ilona Savitie

Huikea, iloinen, onnellinen, kaikin tavoin onnistunut ja ikimuistoinen hääjuhla on nyt takana. Tämän viikon toivumme juhlasesongista mökillä, ja palaan blogiin kertomaan kuulumisia ja vielä joitakin juhlien yksityiskohtia kunhan taas kykenen.

Kiitos kaikille juhlaan osallistuneille ja meitä eri tavoin muistaneille!

Lasten huomioiminen häissä

Olemme kutsuneet kaikki vieraamme mukaan perheineen. Kaikki eivät ota lapsiaan mukaan, ja se on aivan hyvä vaihtoehto sekin. Lapset ovat kuitenkin lämpimästi tervetulleita juhliimme. Myös omassa pöydässämme tulee istumaan lapsia. Heimarin piha-alue on ainakin isommille lapsille viihtyisä paikka, jossa riittää tekemistä ainakin silloin, jos ei sada vettä. Sadekeli voi tietenkin sotkea tämän suunnitelman.

Olen koettanut sanoa kaikille (ja lähetän näitä viestejä vielä lähipäivinä), että meitä ei haittaa ollenkaan, jos lapsia varten on ruokapöydässä puhelin tai tabletti, josta katsotaan lastenohjelmia tai vastaavaa. Mikä vain auttaa vanhempia keskittymään edes välillä myös juhlaan tai vaikkapa ateriaan, on sallittua! Hääinfossakin mainittiin, että lapsille voi ottaa mukaan viihdykettä. Lapsista tulee ääntä, ja se on minusta ihan ok. Ainoa toiveeni on, että puheiden aikana lapset malttaisivat istua hiljaa (tai viihtyisivät sen aikaa ulkona). Muuten lasten äänet eivät häiritse sen enempää kuin aikuistenkaan.

Alunperin suunnittelin askartelevani lapsille puuhavihkot. Etenkin Siirappisolmun suunnittelema puuhavihko teki minuun vaikutuksen, ja vaikka tiesin etten pysty yhtä hyvään, ajattelin kuitenkin kokoavani vähän vaatimattomamman version.

Löysin talvella Lappeenrannasta saimaannorppa-aiheisen lasten puuhakirjan ja suunnittelin, että yhdistän vihkoon norppatehtäviä ja sitten muita väritys- yms. tehtäviä, joita on netistä vapaasti saatavilla. Varmistin kopiointioikeuden norppakirjan tekijältä Sari Kanalalta Amusantti-yrityksestä, ja sain luvan kopioida pieniä määriä omaan käyttöön.

Kun askartelun hetki tuli, minä kuitenkin huokaisin syvään. Ajatus kopiointiurakasta tuntui työläältä (koska vihko ei todellakaan synny vain liittämällä A4-kokoisia sivuja nitojalla yhteen), enkä jaksanut edes ajatella urakkaan ryhtymistä. Amusantin Sari oli sähköpostissaan ehdottanut, että voisi tarjota vihkoja meille alennuksella, jos tilaamme niitä häihin suuremman määrän. Olin aiemmin ohittanut tarjouksen, mutta nyt palasin asiaan ja pyysin Sarilta tarjousta, joka olikin parempi kuin odotin – en enää harkinnutkaan puuhavihkon tekemistä itse. Parissa minuutissa olimme sopineet asiasta, ja nyt meidän lapsivieraamme (ainakin kaikki alle 10-vuotiaat ja yli 1-vuotiaat) saavat omalle paikalleen Saippa Saimaannorpan puuhakirjat sekä pienet puuvärit.

saippakirja 1

Saippa Saimaannorpan puuhavihkossa on sekä ongelmanratkaisutehtäviä että ihan värityskuvia. Se sopii siis monenikäisille, ja tykkään siitä, että norppa on aiheena sukupuolineutraali. Kirjan tekstit ovat suomeksi ja englanniksi – meidän tarpeisiimme ehkä hyödyllisemmät kielet olisivat suomi ja ruotsi, mutta ymmärrän kyllä englanninkielisen tekstityksen tarpeen tuliaiskirjaa ajatellen.

Paras juttu Saippa-kirjassa on kuitenkin se, että saamme samalla jaettua norppatietoutta. Häämme ovat Saimaan rannalla, ja vaikka paikka ei varsinaista norppa-aluetta olekaan, on teema kuitenkin todella tärkeä. Lapset saavat puuhakirjan tietenkin kotiin viemisiksi, ja toivon että se säilyy tallessa vähän aikaa muistona häistäme.

saippakirja 2

Sarille lämmin kiitos sekä hyvästä tarjouksesta hääalennuksineen, että nopeasta toimituksesta! Sähköpostikeskustelusta seuraavana päivänä paketti oli jo perillä. Mukana oli lisäksi ihana kuvakirja hääbonuksena – kiitos!

 

Nyt se on virallista

Ensin tää mies kysyis, ja tää vastais että kyllä, mä meen sun kanssa naimisiin.

Sitten tää laittais valkoisen mekon päälle ja nätit kengät, ja tää mies laittais tumman puvun ja harmaan kravatin. Nää hankkis sormuksen ja kutsuis virkamiehen paikalle. Sitten nää sanois että ”Tahdon”, ja tää sais sen sormuksen sormeensa. Se on niinku merkki et nää on aina yhessä. Sitten nää ottais lasit kuohujuomaa ja vähän mansikoita, ja olis iloisia. Nää söis hääpäivällistä kolmen muun tyypin kaa, jotka kaikki olis iloisii näitten puolesta. Sitten nää olis naimisissa, ja eläis onnellisina elämänsä loppuun asti.

Ensi lauantaina juhlitaan isommalla joukolla!

 

Jännän äärellä?

Viimeisen viikon aikana meiltä on kysytty toistuvasti, jännittääkö. Vastaus on aina ollut, että ei, meitä ei jännitä. Juhlajärjestelyt ovat hyvällä mallilla, eikä asiassa itsessään ole jännittämistä.

Mutta ehkä meitä kumpaakin jo kuitenkin vähän jännittää.

Omasta puolestani huomasin jännityksen alkuviikosta, kun tajusin että oikeasti meidän siviilivihkimiseen on vain muutama päivä. Ja nyt vain yksi yö, ja sitten se niin pitkään odotettu hääseremonia on ohi! Sen jälkeen ollaan naimisissa. Jos jännitykselle antaa vallan, se voisi todellakin viedä mukanaan jo pelkästään tuosta ajatuksesta.

Enemmän kuitenkin huomaan hermostuvani hetkittäin hääjärjestelyjen äärellä. Ei niin, että olisin väsynyt tai kyllästynyt häiden suunnitteluun tai suunnitelmien toteutukseen, mutta huomaan olevani välillä epävarmempi kaikkien hääjärjestelyjen suhteen ja kiristeleväni leukaperiä. Ja ihan suotta, tietenkin!

Yksi kesän kivoista hääbloggaajista, Valkoisen hunnun alla -blogin Emma kirjoitti kesäkuussa vietettyjen häiden jälkeen jälleen kerran siitä, että liika suunnittelu ja yksityiskohtien hiominen on turhaa. Ne ovat toki kivoja ja yksityiskohtien hiominen tyydyttää perfektionismiin taipuvaista luonnetta, mutta loppujen lopuksi ei ole mitään väliä sillä, miten servietit on taiteltu (tai kuten aiemmin olen todennut, ovatko ne paperiset vai kankaiset) tai millä fontilla nimikortit on kirjoitettu. Tärkeintä on hyvä tunnelma, ja se syntyy koska vieraamme ovat ihania ja onnellisia meidän puolestamme, koska me hymyilemme leveästi koko päivän ja koska emme anna liiallisen pingottamisen pilata juhlaa.

Tämän ajatteleminen saa minut yleensä rentoutumaan silloinkin, kun bridezilla sisälläni meinaa herätä. Tyynnytän itseäni unohtamaan pikkuseikat ja keskittymään kokonaisuuteen. Salin kokonaisilme tulee olevaan juhlava ja onnistunut, ja sitä ei voi eikä kannata tämän enempää enää suunnitella.

Pesin messinkiset kynttilänjalat viime viikolla ja mietin, että kaikki tulee olemaan aivan hienosti. Jo pelkästään näiden yli neljänkymmenen kynttilänjalan sekä lähes kolmenkymmenen pallomaljakon olemassaolo varmistavat, että kattaus on yksinkertaisen kaunis ja elegantti. Enempää ei kannata alkaa hikipisaroita vuodattaa kokonaisuuden vuoksi, tämä toimii kyllä.

Tällä viikolla olemme käyneet kukkakaupassa varmistamassa tilauksen, maistelleet talon viinit Heimarissa ja pesettäneet M:n univormun. Kampaaja Hanna soitti ja varmisti aikataulun, ja soitin meidät siunaavalle rovastille ja kerroin viimeiset muutokset siunauksen ohjelmaan. Huomenna tapahtuvaa siviilivihkimistä ei kovin erikoisesti tarvitsekaan valmistella, ja työkavereille ensi viikolla järjestettävien kesäjuhlien suhteenkin asiat ovat kunnossa. Kaikki juhlaamme tukevat tahot ovat erinomaisen hyvin kartalla juhlien järjestelyistä, ja kaikki tulee menemään erinomaisen hyvin.

Joten ei, mitään syytä jännittämiseen ei ole, vaikka isoja juhlia tehdäänkin.