Lasten juhlapuuhaa

Meillä ei ole lapsia, mutta häihin lapsia on tulossa melko paljon. Silti olemme ajatelleet, ettemme hanki erikseen lapsenvahtia juhliin. Jos vanhemmat haluavat juhlia ilman vastuuta jälkikasvustaan, he voivat jättää tenavat kotiin. Kuten jossain blogissa (valitettavasti en muista missä) todettiin, lapset usein vierastavat lapsenvahtia, juhlaväkeä ja jännittävää tilannetta niin paljon, ettei erityisessä ”leikkihuoneessa” lopulta ole kuitenkaan ketään. Ennestään tutut lapset leikkivät keskenään, ja rohkeimmat tutustuvat muihinkin.

Vakaa aikomus on häihin ilmoittautumisen yhteydessä kertoa kaikille vanhemmille, että toivomme heidän ottavan mukaan leluja lapsiaan varten. Emme myöskään pahastu tableteista yms. laitteista ruokapöydässä, jos se takaa vanhemmille ruokarauhan. Jos sää on hyvä, hääpaikalla on upea nurmikenttä, pieni leikkipaikka kiipeilytelineineen, lampaita ja vaikka mitä ulkopuuhaa ainakin niille lapsille, jotka osaavat jo leikkiä keskenäänkin.

Tätä pitää kuitenkin miettiä vielä uudelleen alkukesällä ja kysyä, olisiko hääpaikalla esimerkiksi sopivaa tilaa, jonne voisi virittää television ja dvd-soittimen.Siellä voisi pyörittää lastenelokuvia siinä vaiheessa, kun lapset eivät enää jaksa juosta ulkona, tai jos sataa.

Osa lapsista kuitenkin turvautuu mielellään vanhempiinsa, eikä lähde helposti vieraiden lasten mukaan leikkeihin. Tältä varalta – ja muutenkin – olisi kiva tehdä pienet puuhakirjat lapsivieraille. Nämä vihkoset voisivat odottaa heitä heidän omalla paikallaan puuvärien kanssa. Ihastuneena luin, mitä Sokeri Siirappisolmu-blogissaan on kehitellyt lapsivieraita varten. Omat suunnitelmani ovat huomattavasti vaatimattomampia: ajattelin ehkä jotain värityskuvia tai pieniä tehtäviä, jotka monistaisin vihkoiksi. Nämä olisivat siis lähinnä pieniä lapsia varten, sillä oletan kouluikäisten osaavan keksiä itsekin itselleen tekemistä.

Meidän juhliin tulee kuitenkin myös koko joukko sylivauvoja ja taaperoita. Heidän viihdykkeekseen on vaikea keksiä mitään, joten minun on pakko luottaa heidän vanhempiinsa tässä kohdin. Ja miksi en luottaisi: jos meillä olisi lapsia ja lähtisimme juhliin, ottaisin mukaan kaikki mahdolliset viihdykkeet vierittämättä vastuuta lapseni viihtymisestä juhlan järjestäjille, jotka eivät juuri minun lapseni tapoja tunne.

Aiheesta ”lapsettomat vai lapselliset häät” voisin kirjoittaa joskus erikseen. Kuten tästä voi päätellä, meidän valintamme on ihan selkeä. Aihe kuitenkin herättää niin kiivasta keskustelua hääpalstoilla, että tekee mieli luetella omatkin perusteluni sille, miksi meidän häihin ovat tervetulleita myös vieraiden lapset.

Mainokset

Kirja-aiheisia koristeita?

Sekä minä että M luemme paljon. Olisi jokseenkin luontevaa, että yhteinen harrastus näkyisi jollain tavoin häiden koristeluissa. En vain ole vielä keksinyt, miten asian toteutan.

Tavallisinta lienee olisi tehdä ihan perusviirejä vanhojen kirjojen sivuista. Viirit ovat minusta kivoja juhlakoristeita, ja niitä myös syntyy melko helposti. Pelkkä kirjan sivu on tylsähkö, mutta esimerkiksi lisäämällä pitsiteippipalan yläreunaan juhlavuusaste muuttuu heti.

Pinterest on luonnollisesti täynnä erilaisia ideoita. Valitettavasti askarteluintoni ja -taitoni ovat rajalliset… Näemmä valmiiksi kirjan sivuista leikattuja paperisydämiä voisi myös ostaa verkkokaupasta, mutta niin hullu en sentään ole.

9019208a75db01a2f220dd29b9daa528

il_fullxfull-288433250

Koska kyseessä ovat kesäjuhlat, erilaiset paperikukat voisivat toimia kivasti koristeissa oikeiden kukkien lisäksi. Materiaalista ei ole pulaa, sillä kodin kirjahyllystä on viime kesänä siirretty poistoon koko joukko opuksia. Vanhoista kirjoista on tänä päivänä varsin vaikea päästä eroon, sillä antikvariaatitkin ottavat nihkeästi niitä vastaan. Osan joudun varmasti polttamaan, mutta pari nidettä voisi säästää hääkoristeluja varten.

Meidän valokuvaajamme

Törmäsin jossain hääpalstalla bridezilloille suunnattuun sanontaan tai ohjeeseen, jonka mukaan hääpäivän jälkeen jäljellä on kolme asiaa: puoliso, sormus ja valokuvat. Siksi niihin kolmeen asiaan kannattaa panostaa ja valita juuri sellaiset jotka haluaa ja jotka tuntuvat oikeilta. Mies on se oikea, sormuksesta ei ole epäilystäkään, ja valokuvaajankin valinta oli aika selkeä.

Minulla on jo aiemmista jutuista sekä perheyhteyksistä tuttu luottovalokuvaaja. Jotenkin en ehkä edes harkinnut pyytäväni muita valokuvaajia häihin. Siispä meille tulee kuvaajaksi Ilona Savitie.

Ystäväni aviomies kuvaa kyllä myös toisena ammattinaan. Hän kuvasi pyytämättä (!) väitöstilaisuuteni ja karonkkani aikanaan, ja sainkin sillä tavoin perheeltään mitä suurimman ja arvokkaimman väitöslahjan. Häissä toivoisin hänen kuitenkin voivan keskittyä vieraana juhlimiseen – ja siinä vaiheessa kahden pienen lapsen isän on ehkä pakkokin ajatella muuta kuin valokuvaamista, etenkin kun paikalla on toinenkin ammattilainen ihan sitä varten.

Ilona otti tohtoripotrettini kesäkuussa 2014.

10441226_10152397594229504_3975425629006663938_n

Olen tuntenut tai tiennyt Ilonan jo ennen kuin hän ryhtyi valokuvaajaksi, sillä hän on siskoni entinen luokkakaveri. Seuraan ilolla sekä hänen Instagram-tiliään että Torpan tyttöblogiaan, joiden valokuvat ovat upeita.

On ehdottomasti eduksi, että valokuvaaja on tuttu, sillä tavoite on saada kuvista rentoja ja lempeää tunnelmaa kuvastavia. Olen aika nuoresta asti tottunut olemaan siskoni kuvausharjoitusten mallina, enkä vierasta kameraa enää ihan niin paljon kuin joskus tein. Puolisoni sen sijaan on kamerakammoinen, ja inhoaa syvästi valokuvattavana olemista.

Olenkin ajatellut, että kunhan ehdimme ja inspiraatio iskee (joskus keväällä?), etsimme valmiiksi muutamia meidän mielestämme kivoja hääkuvaideoita. Niiden pohjalta on Ilonankin helpompi lähteä meitä ohjaamaan sitten juhlapäivänä. Hääkuvat otetaan päivällä ennen juhlan alkua hääpaikan ympäristössä Saimaan rannalla. Siellä riittää kuvauksellista luontoa ja kauniita paikkoja monenlaiseen tunnelmaan. Valmistautuminen kuitenkin ehkä helpottaa tilannetta silloin.

Järkevää olisi pyytää Ilona kuvaamaan potretit ja juhla. Haaveilen kuitenkin myös ns. valmistautumiskuvista, jolloin koko hieno päivä tulisi dokumentoitua. Tässä ajattelen tuota painokasta vihjettä, jolla aloitin tämän postauksen: loppujen lopuksi päivästä jää jäljelle mies, sormus ja valokuvat, ja haluaisin panostaa valokuviin ehkä rahallisesti hieman enemmän, jotta ne varmasti täyttävät kaikki odotukset.

Tästä kolmen tärkeimmän asian listasta jätän miehen esittelemättä sen tarkemmin tässä blogissa. En ole varma, haluanko esitellä valitsemaani sormustakaan, aika näyttää. Sitä ei joka tapauksessa ole vielä hankittu, joten ehkä sitten kun se on kotona odottamassa, on innostusta kertoa siitä koko muulle maailmalle.

Nimipohdintaa

Olen melko varma siitä, että pidän oman sukunimeni avioliiton solmimisen jälkeenkin. Syitä on monia. Tärkeimmät niistä kiertyvät omaan identiteettiini: olen jo kohtalaisen iäkäs ensimmäisen avioliiton solmija, ja olen ehtinyt elää elämääni jo pitkään omalla nimelläni. Se on osa minua, ja eritysesti työminääni. Ei olisi suuri ongelma vaihtaa nimeä kesken ”uran” (lainausmerkit, koska inhoan kyseistä sanaa), ja monet tekevätkin niin myös minun alallani. Silti koen, että haluan jatkossakin tehdä tutkimusta – tai jos vaihdan joskus alaa niin sitten sitä työtä – juuri tällä nimellä mikä minulla on.

Mies ei ole vastustanut tätä haluani pitää oma nimeni. Tärkeämpää kuin yhteinen sukunimi on se, että olemme yhdessä. Lisäksi jollain patriarkaattia tukevalla tavalla olen kuitenkin ollut koko ajan sitä mieltä, että jos meitä siunataan jälkeläisillä, heille annetaan miehen sukunimi. Se sopii hänelle, ja yhdistää perhettä ihan riittävästi.

Olemme toki pohtineet muitakin vaihtoehtoja. Yhdysnimi on melko kirkkaasti ei-listallani, koska etunimeni on jo yhdysnimi. Miehen sukunimen voisin ottaa jos se olisi erityisen kaunissointuinen tai muuten merkityksellinen tai harvinainen, mutta meidän kummankin nimet ovat hyvin tavallisia suomalaisia sukunimiä, eikä kumpikaan siinä suhteessa ylitä kynnystä. Kun itse en ole ottamassa mieheni nimeä, en voi olettaa hänen ottavan minun sukunimeäni – syyt ovat oikeastaan aika samat kuin minun kohdallani: hänen oma identiteettinsä ja työelämä. Välillä olemme leikitelleet ajatuksella ottaa uusi yhteinen sukunimi, mutta se on jäänyt kepeän leikkipuheen asteelle.

Tässä kohdin pidätän kuitenkin itselleni oikeuden muuttaa mieltäni, sillä välillä iskee kyllä hetkiä, jolloin haluan eroon omasta nimestäni. Nämä hetket ovat yleensä nopeasti ohimeneviä, eikä niistä sen enempää. En silti halua nyt lyödä asiaa lukkoon, vaikka melko varma olenkin tästä nimiasiasta ollut jo ennen kuin tulevan aviomieheni edes tapasin.

Myös muut bloggaajat ovat pohtineet sukunimiasiaa, esimerkiksi Sokeri Siirappisolmu-blogissa ja Marjo Come fly with me -blogissa.

Laukku ja kaulakoru

Pari viikkoa sitten bongasin jollakin facen hääkirpputoreista myynnissä olevat vintage häälaukun ja -korun. Ne näyttivät kauniilta, ja kiinnostuin heti. Laukun ja korun ostaminen ilman, että näkee ne livenä, ei kuitenkaan ole hyvä idea. Etenkin laukun kohdalla vaatimukseni ovat tarkat, sillä laukku ei voi olla liian pieni. Vaikka myynti-ilmoituksessa annetaan mitat, on vain kokeileminen ainoa keino selvittää, sopiiko laukku tarkoituksiini.

En ole ehkä täällä sitä aiemmin sanonutkaan, mutta sanonpa nyt: olen ykköstyypin diabeetikko, ja joudun kuljettamaan insuliineja ja verensokerimittaria mukanani joka päivä, jatkuvasti. Myös häissä. Siksi ennen ostopäätöstä halusin testata, mahtuvatko vaaditut tarvikkeet laukkuun. Olin menossa kokousreissulle päiväseltään Helsinkiin, ja ihanalle myyjälle sopi tapaaminen tuolloin.

Niinpä Kampin keskuksen käytävällä katsoin, kun myyjä nosti esiin helmikoristeisen laukun. Sydämeni takoi varmaan miljoonaa, sillä laukku oli kaunis ja juuri ihanasti vanhan näköinen. Laukut ovat minun heikko kohtani ylipäätään, ja vanhat laukut sykähdyttävät erityisesti. Myös kaulakoru oli vielä kauniimpi kuin olin odottanut. Sovitin diabetestarvikkeitani laukkuun  – ja ne mahtuivat! Pieneltä näyttävä häälaukku osoittautui tilaihmeeksi, sillä jopa älypuhelin mahtui mukaan, eikä laukku silti pullottanut rumasti.

Niinpä tämä ihanuus sekä pitkä helmikaulakoru lähtivät mukaani. Hinta oli minusta vähintääkin kohtuullinen.

img-20160922-wa0000
Myyjän mukaan laukku on 1940-luvulta.

Olin ajatellut, ettei minulla hääpäivänä ole kaulakorua lainkaan. Saan nimittäin lainaksi puolison suvun perintökorun, joka tulee hiuksiin (en ole varma, onko se kuitenkaan nimeltään tiara vai hiuskoriste, vai ehkä hääkruunu?), ja se on niin kaunis esine, etten halua muita koruja latistamaan sen hohtoa. Olin ajatellut vain panostaa sieviin, ei liian suuriin kultaisiin korvakoruihin. Kaulakorun käyttöpäätös tapahtuu siis vasta myöhemmin, kun puku on sovitusvaiheessa. Uskon löytäväni helmikaulakorulle käyttöä kyllä myös jossain muussa tilaisuudessakin, sillä se sopii hienosti yhteen laukun kanssa, ja on varmasti kaunein koru mitä tällä hetkellä omistan.

img-20160922-wa0003
Kaulakoru on luultavasti 1960-luvulta.

Pukuni tulee siis olemaan moderni versio 1950-luvusta, hiuskoru 1950-luvulta ja laukku 1940-luvulta. Jos päädyn käyttämään ostamaani kaulakorua, se on luultavasti 1960-luvun esine. Aikamoinen vuosikymmenien sekamelska siis! Koska en tunne pukeutumisen historiaa niin hyvin, että osaisin luetella kunkin vuosikymmenen tarkat erot, tämä tyylien sekoitus ei haittaa.

Päin vastoin. Kuten arvaatte, laukku tulee olemaan se ”jotain vanhaa”. Siitä värssystä kirjoitan vielä lisää, sillä olen jo mielessäni hahmotellut oman vastaukseni tuohon brittiperinteeseen.

P.S. Pahoittelut kuvien huonohkosta laadusta; ne on otettu bussissa matkalla kotiin.