Nimipohdintaa

Olen melko varma siitä, että pidän oman sukunimeni avioliiton solmimisen jälkeenkin. Syitä on monia. Tärkeimmät niistä kiertyvät omaan identiteettiini: olen jo kohtalaisen iäkäs ensimmäisen avioliiton solmija, ja olen ehtinyt elää elämääni jo pitkään omalla nimelläni. Se on osa minua, ja eritysesti työminääni. Ei olisi suuri ongelma vaihtaa nimeä kesken ”uran” (lainausmerkit, koska inhoan kyseistä sanaa), ja monet tekevätkin niin myös minun alallani. Silti koen, että haluan jatkossakin tehdä tutkimusta – tai jos vaihdan joskus alaa niin sitten sitä työtä – juuri tällä nimellä mikä minulla on.

Mies ei ole vastustanut tätä haluani pitää oma nimeni. Tärkeämpää kuin yhteinen sukunimi on se, että olemme yhdessä. Lisäksi jollain patriarkaattia tukevalla tavalla olen kuitenkin ollut koko ajan sitä mieltä, että jos meitä siunataan jälkeläisillä, heille annetaan miehen sukunimi. Se sopii hänelle, ja yhdistää perhettä ihan riittävästi.

Olemme toki pohtineet muitakin vaihtoehtoja. Yhdysnimi on melko kirkkaasti ei-listallani, koska etunimeni on jo yhdysnimi. Miehen sukunimen voisin ottaa jos se olisi erityisen kaunissointuinen tai muuten merkityksellinen tai harvinainen, mutta meidän kummankin nimet ovat hyvin tavallisia suomalaisia sukunimiä, eikä kumpikaan siinä suhteessa ylitä kynnystä. Kun itse en ole ottamassa mieheni nimeä, en voi olettaa hänen ottavan minun sukunimeäni – syyt ovat oikeastaan aika samat kuin minun kohdallani: hänen oma identiteettinsä ja työelämä. Välillä olemme leikitelleet ajatuksella ottaa uusi yhteinen sukunimi, mutta se on jäänyt kepeän leikkipuheen asteelle.

Tässä kohdin pidätän kuitenkin itselleni oikeuden muuttaa mieltäni, sillä välillä iskee kyllä hetkiä, jolloin haluan eroon omasta nimestäni. Nämä hetket ovat yleensä nopeasti ohimeneviä, eikä niistä sen enempää. En silti halua nyt lyödä asiaa lukkoon, vaikka melko varma olenkin tästä nimiasiasta ollut jo ennen kuin tulevan aviomieheni edes tapasin.

Myös muut bloggaajat ovat pohtineet sukunimiasiaa, esimerkiksi Sokeri Siirappisolmu-blogissa ja Marjo Come fly with me -blogissa.

Mainokset

2 thoughts on “Nimipohdintaa

  1. Jäin tätä lukiessa miettimään, kirjoitinkohan mä itse siitä prosessista, mitä itse kävin läpi sukunimiasioita mietiskellessäni… Hmm. Jaa-a, kirjoitin tai en, tämä on ehdottomasti aina sellainen aihe, mistä riittää puhuttavaa! 🙂

    Jos multa olisi vielä kymmenisen vuotta sitten kysytty, menenkö koskaan naimisiin (en) ja jos menisinkin, ottaisinko mieheni sukunimen (en todellakaan), mun ei olisi tosiaan tarvinnut miettiä vastauksia näihin kysymyksiin oikeastaan ollenkaan. Olin aina todella iloinen siitä, että mulla oli hieman erikoisempi ja harvinainen sukunimi, en osannut edes ajatella luopuvani siitä. En tosiaan olisi koskaan edes kuvitellut meneväni naimisiin, mutta niin… Niin se sitten vaan menee – elämää ei osaa ennustaa 😉 Ehkä ihan hyväkin.

    Long story short – menin naimisiin ja vaihdoin sukunimeni. En olisi millään tapaa osannut kuvitellakaan ottavani yhdistelmänimeä (suomalainen sukunimi vs. vanha brittitaustainen sukunimi) ihan siksi, että se olisi ollut tosi epäkäytännöllinen, eikä kukaan olisi ikinä sitä osannut kirjoittaa oikein. Ei sen puoleen, harva tätä nykyistäkään kirjoittaa suoriltaan kokonaan oikein. Mulla meni ehdottomasti aikaa siinä, että opin tunnistamaan itseni uudella sukunimellä ja olin sinut asian kanssa. Olen omassa työssäni paljon esillä, ja alkuun ihan pelkästään itsensä esitteleminen oli tosi työlästä ja outoa. Tuntui, etten olisi puhunut itsestäni ollenkaan. Nyt sitten taas tuntuu siltä, että omassa (tyttönimen) nimiyhdistelmässä ei olisi ihan omissa nahoissaan. Kovin vaikea selittää – mutta ehkä tästä jotain tolkkua ottaa!

    Ehkä se koko asian tärkein pointti on lopulta siinä, että näissä asioissa tuskin oikeaa tai väärää on. Osittain pitää varmasti mennä tunteella, toisaalta taas käytännön asioitakin miettien – mutta joka tapauksessa sillä, mikä on itselle se luontevin ratkaisu! 🙂

    Tykkää

    1. Olet ihan oikeassa: jokainen päättää itse, eikä oikeaa tai väärää ole. Uskon myös, että uuteen nimeen tottuisi aika pian ja siitä voisi tulla helposti samalla tavalla osa identiteettiä kuin oma nimi on nyt.

      Yksi tuosta jäänyt perusteluni on myös se, että pariskunnan yhteinen sukunimi on loppujen lopuksi melko tuore asia suomalaisessa yhteiskunnassa, vasta 1900-luvulla vakiintunut käytäntö. Historioitsija minussa tykkää pidemmistä perinteistä, ainakin valikoiden 😉

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s