Hääkuntoon?

Yllättävän monessa hääblogissa treenataan morsianta hääkuntoon. Siis laihdutetaan. Tai ei, kysehän on tänä päivänä painonhallinnasta. Jos kiloja on terveysriskiksi asti, ovat häät tietysti hyvä kohta tarkistaa liikunta- ja ravintotottumuksia. Monille morsiamille tärkeää on myös ihonhoito, jotta kasvot loistaisivat hääpäivänä. Monesti terveellinen ruokavalio liittyy näihin molempiin tavoitteisiin.

Sekä painonhallinta että iho-ongelmat koskettavat minua, ainakin hiukan. En pidä laihdutusta tai ihonhoitoa häiden keskeisimpänä valmistautumisena, mutta häistä olen saanut uuden motivaattorin vähän petrata omassa hyvinvoinnissa.

Olen sairastellut paljon viime vuosina, ja se on vaikuttanut ulkonäköönikin. Nuorempana vielä varsin persikkainen ihoni on kolmenkympin jälkeen muuttunut ongelmalliseksi. Jossain vaiheessa annoin jo periksi epätoivolle, kun ajattelin etten saa sitä koskaan kuntoon. Nyt olen taas jaksanut yrittää. Katsotaan, mitä kesään mennessä tapahtuu. Ihonhoidossa valitettavasti budjetti on tärkeä tekijä, sillä juuri nyt minulla ei ole varaa kosmetologin kasvohoitoihin, joista epäilemättä olisi paras hyöty. Siksi koetan tehdä kotikonstein ja keskihintaisilla tuotteilla sen minkä voin.

Sairaudet ovat vaikuttaneet myös painooni. Koskaan elämässäni en ole onnistunut laihtumaan perinteisin painonhallinnan menetelmin, vaan painoni on aina välillä pudonnut eri sairauksien vuoksi. Viimeksi näin tapahtui viime kesänä ja syksyllä, kun kilpirauhaseni äityi liikatoiminnan puolelle. Aloin saada lähipiiristä jo kuittailuja laihtumisesta, mikä vähän satutti, koska laihtuminen johtui ikävästä asiasta. Nyt kun lääkitys on (ainakin toistaiseksi) purrut, painoni on alkanut nousta sitä normaalia, lievää ylipainoa osoittavaa lukemaa kohti, jossa se on yleensä pysytellyt.

En vain halua, että painoni nousee. Viihdyn tässä muutamaa kiloa hoikemmassa kehossa, joten olen nyt lisännyt liikuntaa ja koettanut vähentää turhaa sokeria mielessäni mörkö nimeltä painonhallinta. Tavoitteena ei siis ole laihdutus vaan se, että paino ei enää nousisi. Tavoite se on sekin, eikä niin helppo kuin miltä kuulostaa, kun koko elimistö on valmis keräämään takaisin menetetyt rasvat, hormonit ovat sekaisin eri lääkkeistä ja jokainen liikuntakerta pitää suunnitella huolellisesti.

Juuri nyt sairausoireet pitävät minut jälleen pois kuntosalilta. Toivon kuitenkin, että terveyteni saadaan lähipäivinä taas oikeille raiteille ja kuntokuurini pääsee jatkumaan. Yritän välttää lysähtämisen kokonaan sohvaperunaksi. Vaikka kuntoni ei nyt juuri riitä kuntosalille, koetan käydä edes vähän kävelemässä tai lumitöitä tekemässä muutamana päivänä viikossa. Ettei koko liikuntatapa, jonka sain käynnistettyä, unohtuisi nyt huonompana hetkenä.

Mutta mikään pakkohan minun ei ole painoani tarkkailla, en ole lihava. Enkä sentään ole tehnyt kuten feissarimokien Saara, joka osti liian pienen hääpuvun käytettynä, koska kuvitteli laihduttavansa 15 kiloa ennen häitä…

Tuuletus karonkassa 13.6.2014. Kuva: Ulla Savolainen.

Vaikka on tässäkin mekko asian yhtenä takapiruna. Toukokuussa olisi tiedossa tanssiaiset, jonne haluaisin pukeutua ihanaan vintage-tanssiaispukuuni, aitoon 1950-luvun unelmaan. Kyseinen iltapuku on ostettu väitöskaronkkaani, jolloin olin edellisen kerran (sairauden takia) hitusen hoikemmassa kunnossa. Toisin sanoen jos en saa pidettyä kiloja nyt kurissa, en mahdu pukuuni toukokuussa. Uutta en haluaisi ostaa (eikä ole varaakaan). Häämekon kannalta painolla ei oikeastaan ole niin väliä, sillä puku ommellaan minulle, joten siitä tulee sopivan kokoinen joka tapauksessa. Kestän kyllä katsoa itseäni hääkuvissa vähän pyörämpänäkin, ei se siitä ole kiinni.

Koska minun morsiuskuntoiluni on aika pientä ja vähäistä (kyse on 3-5 kilosta joita yritän estää kasaantumasta), suosittelen asiasta kiinnostuneita tutustumaan muihin hääblogeihin. Esimerkiksi Fitverstaan Bridal Bootcamp -ohjelma tuntuu olevan suosittu. Tässä(kin) kyllä nousee esiin, se, että monella kuntokuuriin lähteneellä morsiamella on jo ennestään liikunnallinen elämäntapa, jota nyt vain hiukan häiden alla tehostetaan. Esimerkiksi Aurooralla ja Laura V:llä on menossa Bridal Bootcamp, Niinalla on käynnissä aika hieno painonpudotusohjelma joka etenee erinomaisesti (r.e.s.p.e.c.t!), ja Sokeri on laihduttanut yhdessä kaasojensa kanssa (rakastan erityisesti postausta mokkapaloista – tunnistan itseni siitä!). Muut bloggaajat toimivat innostajina ja motivoijina myös minun kaltaiselleni vaatimattomampiin tuloksiin pyrkivälle painonhallitsijalle.

Edit. Tänään wordpress taas vaihteeksi takkuaa. Pahoittelut, että kuvan sijoittelu on ihan sekaisin.

Advertisement

Ihanimmat kengät

Aina ajoittain syksyn ja talven mittaan olen selaillut hääkirpputorien kenkäkansioita ja pohtinut, millaiset kengät haluaisin pukuni  kanssa. Kerran käväisin Halosellakin ihan vain katselemassa juhlakenkien valikoimaa, koska en kerta kaikkiaan tiennyt, millaiset kengät olisivat hyvät. Lykkäsin kenkien ostamista, pohdin ja punnitsin.

Ja sitten se ymmärrys tuli: vaaleanpunaiset.

Tämä valaistuminen tapahtui oikeastaan kylän kirpputorilla. Ihastuin siellä myynnissä olleisiin juhlakenkiin, joiden väri liikkuu jossain vaaleanpunaisen, ruusuntuhkan, harmaan ja liilan välimaastossa. Kengät ovat hieman kuluneet, mutta laadukkaat, ja hintaa oli hurjat 2 euroa. Ostinhan minä ne. Kengät ovat kokoa 40,5 eli minulle ihan hitusen liian isot (jalkani on kokoa 40). Arvelisin kuitenkin, että lievä väljyys on hoidettavissa geelityynyillä, jotka muutenkin olisivat erinomaiset pitkänä juhlapäivänä.

Aloin kuitenkin epäröidä, onko ensimmäiseksi ostamieni kenkien väri sittenkin liian synkkä, joten kun vauhtiin pääsin, tein toisenkin kenkähankinnan. Jollakin Facebookin hääkirpputoreista oli myynnissä jokseenkin käyttämättömät vaaleanpunaiset ihanuudet. Tingin hiukan hintaa, ja kengät siirtyivät minulle postikuluineen 27 euron hintaan.

Eilen pääsin viimein hakemaan paketin, ja käytin illan ihanien hääkenkieni ihasteluun.

Oikeanpuoleiset, vaaleanpunaisemmat kengät ovat todennäköisemmin käytössä juhlissa värinsä ja tyylinsä puolesta. Ne puristavat hiukan, joten luultavasti en jaksa koko päivää ne jalassa. Vasemmanpuoleiset, väljemmät kengät ovat ihanat nekin. Ne ovat kuitenkin hiukan kuluneemmat ja siksi ehkä sopivammat vähemmän juhlavaan päivään. Niissä on myös terävät korot, jotka eivät vihkipaikan nurmikentällä ole se kaikkein kätevin ratkaisu.

Molemmat kengät ovat nyt omissa laatikoissaan vaatekaapissa. Toiset otan mukaani ompelijalle, kunhan puvun suunnittelu tarkemmin alkaa. Saattaa olla, että häiden jatkoille on otettava mukaan vielä matalat ballerinat, sillä päkiäni kipeytyvät korkokengissä melko pahasti. Illalla voi jo kovasti kaivata matalia kenkiä. Mutta siinä vaiheessa nyt voi jo vaihtaa juhlamekonkin johonkin rennompaan.

Tuo laatikkokuvan ottamisen jälkeen sain muuten opetuksen siitä, mihin tarkoitukseen kenkälaatikot sopivat kaikkein parhaiten. Se ei suinkaan ole kenkien säilyttäminen.

Kissa teki selväksi, että laatikko on sen oma. Otin vaaleanpunaiset kengät laatikosta pois, ja Papu tunki itsensä väkisin laatikkoon, vaikka ahtaalta vaikuttikin. Mutta ilmeisesti kissojen laatikkologiikassa ahtaampi on parempi.

Lopulta Papu alkoi järsiä kenkälaatikkoa niin kovilla otteilla, että nostin sen pois ja pakkasin kengät takaisin laatikkoon. Kissa jäi päivystämään laatikoiden viereen ilmaisten selvästi ilmeellään, mitä mieltä se on siitä, että pahvilaatikon sisällä on jotain muuta kuin se tärkein asia maailmassa eli kissa itse.

Onnistuin selviämään hääkengistä yhteensä 29 euron hintaan. Se vähemmän kuin olin budjetoinut, ja kieltämättä myös tämä yksityiskohta tekee minut hyvin tyytyväiseksi.

Häiden viralliset osuudet

Toistaiseksi konkreettisin asia, minkä olen häiden eteen tehnyt, on ollut maistraattivihkijän varaaminen. Kaikki koristeet tai kampaukset tai kukkasuunnittelut tuntuvat etäisiltä siihen verrattuna, että sain tietää milloin meistä tarkalleen ottaen tulee aviopari. Toinen tärkeä puhelu joulukuussa oli se, jossa tuttu pappi kertoi tulevansa siunaamaan avioliittomme hääjuhlaan.

Puolisoni ei kuulu kirkkoon joten kirkkohäitä ei ole ohjelmassa, mutta minä haluan saada kirkollisen siunauksen avioliitollemme. Solmimme siis siviiliavioliiton maistraatissa ja hääjuhlan alussa avioliittomme siunataan. Meillä oli käytännössä kolme vaihtoehtoa maistraatille: lähin kaupunki Jyväskylä, puolison työkaupunki Lappeenranta tai kätevästi tavoitettavissa oleva Helsinki. Päivämäärä oli päätetty jo aikoja sitten.

Olin jo itsekseni päätynyt siihen, että Helsinki olisi kätevin vihkipaikka, mutta emme olleet yhdessä vielä puhuneet asiaa loppuun asti. Sain kuitenkin äkisti tietää (tästä on jo aikaa, pahoittelut etten muista tarkkaa päivää), että Helsingistä saa jo vihkiaikoja kesälauantaille, ja ne hupenevat nopeasti. Tein äkkiratkaisun, soitin maistraattiin ja sain meille juuri sellaisen vihkiajan kuin halusin. Koska meidät vihitään viikkoa ennen juhlaa, meillä oli varaa olla joustava kellonajan suhteen toisin kuin niillä pareilla, jotka ovat varanneet juhlat samalle päivälle. Puolisolle tämä äkkiratkaisu onneksi sopi hyvin, kun hän illalla sai sen kuulla.

Sen puhelun jälkeen vähän tärisytti. Tuntui että häät olivat yhtäkkiä muuttuneet todeksi: me olemme oikeasti menossa naimisiin.

Miksi Helsinki? Monestakin syystä. Vietämme melko paljon aikaa siellä, ja vaikka Helsinki ei lempikaupunkini olekaan, siellä on tapahtunut paljon hyviä asioita ja luotu yhteisiä muistoja. Aika iso syy on myös se, että vihkimiseen paikalle haluamme ihmiset – siskoni poikaystävineen sekä puolisoni veli – asuvat Helsingissä. Ajattelin, etten halua painostaa heitä reissaamaan ympäri Suomea koko heinäkuuta vaan voisimme ihan hyvin tuoda yhden heidän läsnäoloaan vaativan hetken lähemmäs heitä.

Hääjuhla puolestaan alkaa avioliiton siunauksella Saimaan rannalla. Siunauksen tulee toimittamaan ystäväni isä, eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, joka on tuntenut minut lukioikäisestä asti. Sain huomata, että minulle oli yllättävänkin tärkeää, että pappi on tuttu. Tajusin asian merkityksen odottaessani ystäväni isän soittoa. Olin pyytänyt häntä tähän tehtävään, mutta hän halusi miettiä asiaa hetken – kirkkoherran virasta eläkkeelle jäätyään hän ei ole tehnyt kirkollisia toimituksia, ja kunnioitan tietenkin hänen periaatettaan. Hän halusi myös tavata avopuolisoni ennen päätöstään. Sitä onnellisempi olinkin kun hän soitti, kertoi miettineensä asiaa ja tulevansa mielellään siunaamaan avioliittomme.

Hänen päätöstään odottaessani olimme miettineet esimerkiksi sitä vaihtoehtoa, että saisimme jonkin sotilaspastorin siunaamaan meidät. Tuntui siltä, että jos pyydämme vieraasta kaupungista (koska emme asu kaupungissa jossa juhlat ovat) jonkun vieraan papin, koko seremoniasta tulee ulkokultainen ja vain tyhjiä sanoja sisältävä rituaali. Nyt tiedämme, että pappi tulee juhlaan koska hän itse haluaa tulla, se merkitsee hänelle jotain ja hän siunaa avioliittomme lämpimällä sydämellä ja ystävyydellä.

Hääpäivämme, se joka kaiverretaan sormuksiin, on se päivä jolloin avioliittomme solmitaan, siis 15. heinäkuuta. Hääjuhla on viikkoa myöhemmin, mutta silloin olemme jo naimisissa: sormukset on vaihdettu, eikä kukaan luovuta minua alttarilla kenellekään. (Siihen en kyllä olisi suostunut muutenkaan.) Vihkipaikka on vielä mietinnässä. Maistraatti on kiinni lauantaisin, joten meidän pitää päättää paikka, jonne vihkijän pyydämme. Heinäkuisessa Helsingissä on onneksi runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Vihkimisen jälkeen menemme viiden hengen hääseurueemme kanssa syömään hääpäivällisen. Siitä suunnitelmasta kerron lisää kunhan pääsen tarkistamaan varatun paikan ja sillä tavoin varmistamaan lopullisesti päivällisvalintamme.