…jotain lainattua, jotain sinistä

Lähes kuukausi sitten lupasin kirjoittaa jatkoa hääasuni perinteistä kertomiseen, kunhan ehtisin kuvata nuo jotain lainattua, jotain sinistä -osuudet. Nyt vasta ehdin sen tehdä, mutta ehkä olen myös viivytellyt näistä kirjoittamista osin tarkoituksella. Nämä esineet nimittäin ovat minulle hyvin tärkeitä ja henkilökohtaisia, ja siksi tämä kirjoitus on henkilökohtaisempi kuin aiemmat. Ei ystävilleni, koska he tietävät näistä jo, mutta tuntemattomammat lukijat päästän nyt aiempaa lähemmäs itseäni kertomalla pysyvistä sairauksistani.

Jotain lainattua oli oikeastaan tiedossa melkein heti sen jälkeen, kun häitä alettiin suunnitella. Tämä osuus vain laajeni ja muuttui harppauksen verran itselleni henkilökohtaisemmaksi juuri tänä keväänä.

M:n suvussa on upea perintökoru, jonka saan lainaksi. Kyse on morsiusdiadeemista tai -tiarasta, jonka perheen silloiset lapset ovat ostaneet vuonna 1948 äitinsä ja isänsä kultahääpäivälahjaksi. Ajatus oli, että tiaraa saavat lainata jatkossa kaikki suvun morsiamet. Se näkyykin hääkuvissa vielä ainakin 1970-luvulle asti, mutta viime vuosina lainaajia ei ole enää niin paljon ollut. Minä ihastuin tiaraan välittömästi, ja olen todella kiitollinen että saan sen lainaksi, vaikka en varsinaisesti kuulu sukuun. Se on upea, arvokas esine, joka toimi myös lähtökohtana pukuani suunnitellessa.

jotain lainattua 1

Jotain lainattua -osuus kuitenkin laajeni, kun kevättalvella serkkuni kysyi, haluaisinko lainata yhteisen mummomme korun häihin. En ollut heti ihan varma, koska en muistanut mistä korusta oli kyse, ja sanoin sovittavani sitä. Jos se sopisi tiaran kanssa, niin lainaisin sen mielelläni. Ilokseni kaulakoru on vanha, yksinkertainen ja kaunis, ja aivan täydellinen pari diadeemin kanssa.

Kaulakorun koko tarina kuitenkin paljastui minulle vasta hiukan myöhemmin, ja sen jälkeen en ole voinut katsoa sitä ilman kyynelten nousemista silmiini. Tätini kertoi, että pappani on ostanut korun mummolleni sen jälkeen, kun tältä oli poistettu kilpirauhanen. Koru peitti kaulassa olleen arven.

jotain lainattua 2

Koko kuluneen talven ja etenkin tämän kevään ajan olen taistellut kilpirauhassairauden kanssa (lisätietoja esim. täältä ja täältä). Olen voinut huonosti sekä fyysisesti että henkisesti, kun kilpirauhanen on ollut vuoroin liika- ja vuoroin vajaatoiminnassa. Kesäkuun alussa viimein sain tiedon, että pääsen kilpirauhasleikkaukseen. Olen nyt jonossa, ja kilpirauhaseni poistetaan syksyllä. Tämän kaiken keskellä mummon koru, jonka hän on saanut leikkauksen jälkeen, tiivistää paljon siitä kaikesta väsymyksestä ja ahdistuksesta, mitä sairasteluni on aiheuttanut viime aikoina sekä minun että M:n elämään. Enemmän se kuitenkin kuvaa sitä toivoa, mikä kajastaa ensi syksyssä, kun pääsen leikkaukseen.

IMG_20170615_083513
Tämä kuva on otettu edellisessä hääpuvun sovituksessa. Koru oli mukana, jotta puvun kaula-aukosta tulisi oikeanlainen suhteessa kaulakoruun.

Jotain lainattua siis oli osittain tiedossa heti, mutta asia täydellistyi vasta ihan tänä keväänä. Tiesin myös aika nopeasti, minkä  haluaisin olevan jotain sinistä, mutta senkin toteutuksen onnistumisessa kesti pitkään.

Olen nyt noin kolmen vuoden ajan sairastanut ykköstyypin diabetesta. Diabetekseni vaikuttaa väistämättä arkeemme, ihan jokaiseen päiväämme, halusin tai en. Se ei myöskään ole pelkästään minun juttuni, vaikka hoidankin itseäni omatoimisesti. Hypoglykemian eli matalan verensokerin aiheuttama shokki on aina mahdollinen. Toistaiseksi yhteisen taipaleemme varrella on ollut vain yksi tilanne, jossa M joutui pakottamaan minut juomaan mehua verensokerin nostamiseksi kun en itse enää osannut, mutta tuskinpa se jää viimeiseksi kerraksi pitkän tulevan yhteisen elämän aikana. Hypoglykemian lisäksi myös hyperglykemia eli korkea verensokeri aiheuttaa ryppyjä, sillä olen korkeilla sokereilla aika kiukkuinen, ja luonnollisesti puran sen lähimpääni. Arkipäivän epävarmuuksien lisäksi ykköstyypin diabetes vaikuttaa pitkällä tähtäimellä: todennäköisyyteni saada diabeteksen lisäsairauksia on suuri, vaikka pidänkin hyvää huolta hoitotasapainostani.

Pitkällä vuodatuksella yritän sanoa, että diabetes vaikuttaa ihan kaikkeen meidän parisuhteessamme. Se on osa minua, kuuluu pakettiin. Sitä ei voida parantaa, joten se on aina mukana.

Kansainvälinen diabetestunnus on sininen ympyrä. Siksi halusin, että häiden jotain sinistä on sininen rengas. Rannerengas oli luontevin ajatus, mutta syksystä asti etsin sopivaa korua, tuloksetta. Minulla on kaunis diabetestunnuksella varustettu rannekoru, mutta se on hopeinen eikä sininen. Lisäksi en arjesta poiketen halua yhdistää eri metalleja hääpäivänä, vaan pysyttäydyn kultakoruissa. Monenlaisia sinisistä helmistä tehtyjä ja/tai kimaltavia rannekoruja löytyi, mutta mikään ei tuntunut omalta. Helmiä ei ole tulossa mihinkään osaan asuani, joten en halunnut niitä, enkä varsinkaan halunnut maksaa useampaa kymppiä jostain joka olisi vain melkein sitä mitä etsin. Sininen ja kulta ei ole tavallinen yhdistelmä. Saksalaisen Pep me up -diabetesblogin kaupasta löysin jo kultaisen diabetesrannekorun, mutta edelleen se sininen jäi puuttumaan.

Ja sitten apu tuli läheltä. Se oli joko siskoni tai sitten työkaverini (pahoittelut etten muista kumpi), joka ehdotti ihan vain sinistä silkkinauhaa. Aluksi torjuin sen liian simppelinä, mutta lopulta tajusin ratkaisun olevan oikea. Tilasin Hollannista Prikkediefiltä kultaisen pienen diabeteslaatan, kiinnitin sen kapeaan siniseen silkkinauhaan – ja siinä se on. Minun diabetestunnukseni hääpäivänä, minun jotain sinistäni.

jotain sinistä

Tarkoitus ei ole näillä esineillä muistuttaa sairauksista hääpäivänä ikävässä mielessä ja synkistellen. Kuten kerroin, mummon kaulakoru on toivon symboli. Diabetes taas on läsnä joka päivä, joten en halua enkä voi sulkea sitä edes häissä pois mielestäni. Parempi siis ottaa se hyväksyen osaksi juhlaa.

Vielä aion sopivan hetken tullen kerrata teille diabeetikko-morsiamen erityiset jutut – rannekoru nimittäin on vain pintasilaus kaikesta siitä, mitä minun tulee ykköstyyppiläisenä tuona päivänä huomioida.

Mainokset

Kuukausi juhlaan, missä mennään?

Hääjuhlaan Heimarissa on nyt tasan kuukausi. Tässä on hyvä hetki pysähtyä tehtävälistan äärelle. Mitä siis on vielä tekemättä ja mitkä asiat on hoidettu?

Tehtävälistan voi kokonaisuudessaan klikata auki täältä, mutta kokoan tähän nyt vain tekemättömät asiat. Tässä voi tulla myös juttuja, joita en ole tehtävälistaa kootessani muistanut.

Kesken:

  • Lasten puuhavihkot. Myös puuvärien hankkiminen! Lapsia tulee vähemmän kuin kutsuimme, joten tämä ei ole iso hankinta.
  • Paperikoristeet. Vieläkin voisi muutaman viirinauhan askarrella.
  • Kukkien tilaus: olen ollut uudelleen yhteydessä kukkakauppaan, mutta en ole voinut ilmoittaa tarkkaa ruusujen määrää, koska en ole muistanut laskea maljakoita varastosta. Eli ne pitää laskea, ja sen jälkeen mennä käymään juttelemassa kimpusta.
  • Hääkarkeista osa on ostettu, mutta pari lajiketta saa vain tilaamalla.
  • Ohjelman runko on valmis, mutta aikataulua hinkataan vielä varmaan aika pitkään.
  • Hääpuvusta on vielä viimeinen sovitus jäljellä.
  • Työkavereideni juhlien suunnittelu on hyvässä vaiheessa. Tarjoilut on tilattu, kutsut toimitettu aikoja sitten ja astiatkin jo lainattu.
  • Avioliiton siunauksessa läheisillä on mahdollisuus eri rooleihin. Näistä ei ole vielä kovin monelle heistä puhuttu.
  • Puheiden pitäjät juhlassa ovat vielä osittain varmistamatta.

Kokonaan aloittamatta:

  • Istumajärjestys. Tähän haluan käyttää aikaa, sillä avain viihtymiseen juhlissa on se, että istuu kivassa seurassa. Lisäksi meidän pitää yhdessä suunnitella, miten pöydät sijoitetaan juhlatilaan järkevästi. Toki tätä on pohdittu monta kertaa, mutta ei vielä niin että mitään olisi syntynyt paperille.
  • Tarvikkeiden roudaaminen mökille alkaa vasta häiden alla.
  • Auralassa kaaso- ja bestmanporukan ruokailuja pitää suunnitella ja tehdä sitten edellisenä päivänä hankintoja.
  • Tusinan verran kuoharilaseja tarvitaan särkemistä varten.

Häästressiä minulla ei ole yhtään. Odotan juhlia kyllä innolla, mutta en stressaantuneena. Järjestelyt ovat hyvällä mallilla, enkä näe mitään katastrofin aineksia missään. Meillä on hyvä porukka kaasoja ja bestmaneja hoitamassa päivän sujuvuutta, ja etukäteen kaikki on kyllä hallussa. Heimarin yrittäjä on hyvin mukana suunnittelussa ja tekemässä meille täydellistä juhlapäivää. Avioliiton siunauksen toimittava pappi on luotettava ja keskustelut on käyty. Myös viikkoa aikaisemmin toimitettavan siviilivihkimisen osalta kaikki on hallinnassa.

Oikeastaan enää tarvitsee saada yksi isohko työjuttu hoidettua, että voin jäädä lomalle. Sitten pääsen nauttimaan tästä kunnolla!

Polttarit kuin sadusta

Lauantaiaamuna ihmettelin vähän, kun puolisoni oli jotenkin hiukan jähmeä. Meidän piti lähteä kauppaan, nurmikko piti leikata ja mitä nyt kaikkea. Yleensäkin viikonloppujen aamut käynnistyvät hitaasti, mutta nyt tuntui että aamupalan jälkeen hän ei saa itseään vaikkapa kauppalistan tekoon millään. No ihmekös, kun hän tiesi!

Yhdeksän jälkeen ovikello soi. Ajattelin että joku naapuri tai sukulainen poikkeaa kylään, mutta eikä mitä! Kaksi ystävääni siellä oli kameran kanssa kysymässä, lähdenkö mukaan. Paniikissani kyllä sanoin jo senkin, että en lähde! Mutta tietenkin lähdin. Pakkasin kädet täristen, ja aika nopeasti olimme autossa kohti tuntematonta.

Polttarit olivat yllätys, koska olin muka tiennyt milloin ne ovat. Oikeasti, olin katsonut kalenterista todennäköisen – ja ehkä itselleni mieluisimman – viikonlopun, enkä kovin paljon ehtinyt murehtia, että yllätys voisi olla jonain toisena ajankohtana. Siksi en ollut yhtään valmiina, mikä tietysti oli tarkoituskin.

Maaliskuussa kirjoitin blogiin toiveistani ja haaveistani polttareita ajatellen. Varmaankin siskoni ja muut kaasoni olivat lukeneet sen jutun, tai sitten he vain tuntevat minut tosi hyvin. Polttarini olivat suoraan toiveitani vastaavat – aivan täydelliset. Minulta kysyttiin tänään, että oliko kovat polttarit. Eivät olleet kovat, pikemminkin erittäin pehmeät. Juuri minun tyyliini sopivat.

Matkalla autossa sain luettavakseni polttarikirjan. Useimmat paikalletulijat olivat kirjoittaneet etukäteen henkilökohtaisen viestin, joista puuttui allekirjoitus. Minun tehtäväni oli tunnistaa, mikä oli keneltäkin. Itku silmässä luin parhaiden ystävieni viestejä, ja tunnistin toki kaikki. Tässä vaiheessa visailuissa siis oli vielä menestystä.

En tiedä mistä siskoni tai ystäväni olivat löytäneet polttaripaikan, mutta se oli huikea. Minut siis vietiin entiseen opiskelukaupunkiini Turkuun. Turun Hirvensalosta oli vuokrattu upea, kolmisensataa vuotta vanha huvila, jonka puutarha loisti kukkamerenä, salonki herätti mielikuvitukseni tarinoihin ja tupakeittiö hehkui kodikkuutta. Koska en halua julkaista blogissa ystävieni kuvia, saan ihanasti laittaa tähän enemmän sitä paikkaa kuvaavia otoksia. Osa postauksen kuvista on ystäväni ottamia, osa omiani.

Tätä huvilaa parempaa ympäristöä juuri minun juhlilleni on vaikea keksiä.

atsalea

kukkatarha

Olin onnellinen ja innoissani, nauroin ääneen ja nautin joka solullani tästä ympäristöstä sekä tärkeiden ihmisten seurasta.

Koska Turkuun on melko pitkä matka, ehti aamu vaihtua iltapäiväksi ennen kuin olimme perillä. Siskoni oli suunnitellut ja valmistanut kaikki ihanat ruoat. Joimme kahvit, söimme suolaista pannukakkua ja mansikka-raparperi-britakakkua ja samalla esittelin vieraat toisilleen – vaikka toki he tähän mennessä jo toisensa tunsivat. Myös kaksi, jotka eivät päässeet paikalle, olivat kirjoittaneet ja lähettäneet viestit minulle, ja ne luettiin kahvin aikana – kiitos niistä!

Paikalla oli rakkaita, uskollisia ystäviä eri elämänvaiheistani, noin kymmenen hengen ryhmä. Aikuisten naisten lisäksi joukkoon mahtui hyvin myös kaksi taaperoa, joista toinen oppi polttareiden aikana konttaamaan. ❤

ruusut

Kahvittelun jälkeen siirryimme taksilla Turkuun, minne oli suunniteltu pieni kävelykierros minulle tärkeiden paikkojen parissa. Se alkoi luonnollisesti yliopistoalueen baarista Proffan kellarista ja päättyi jokilaivalle terassimeininkiin. Jokilaivalla minulle pidettiin myös prinsessa Victoria -visa, jonka tarkoitus oli testata, onko minusta M:n elämän prinsessaksi. Noloa, mutta sopivuuteni voi tämän testin perusteella kyseenalaistaa: en ole kauhean hyvä knoppitiedossa, ja ystäväni arvioivat rojalistisydämeni muistavan enemmän yksityiskohtia kuin oikeasti kykenen muistamaan. Onneksi porukasta löytyi aina joku, joka tiesi vastauksen. Visailusta tuli 3 pistettä kymmenestä, mutta sain silti helmitiaran ja luvan prinsessoida loppuelämäni ajan.

Huvilalle palattuamme ohjelmaa vielä riitti. Eräs ystäväni oli suunnitellut hääkatrillin, jonka hän sitten opetti meille. Nauroimme vedet silmissä tanhutessamme enemmän tai vähemmän onnistuneesti – koreografia oli tosi oivaltava ja hauska, etenkin kuin sen tekijä avopuolisoineen olivat käytännössä ainoa meistä, joka osasivat tanhuta. Me muut vain pyörimme väärään suuntaan ja koetimme huutaa ”TAHDON” oikeassa kohdassa. Kiitos tästä naurunremakasta!

Ruoka katettiin pöytään (en todellakaan laskenut monesko kuohuviinipullo oli jo menossa) ja sen jälkeen sain vielä ihan erityisen lahjan. Siskoni oli ollut yhteydessä M:n kanssa, ja pyytänyt tätä kirjoittamaan meidän ensitapaamisestamme. M on hyvä kirjoittaja, joten kuvaus oli viihdyttävät kolme sivua pitkä tarina, jota kuunnellessani itkin ilosta ja onnesta. Kirjeen liitteenä tuli shampanjaa ja hanhenmaksaa – rakkausviestinä minulle.

Siskoni luettua kirjeen muut pyysivät vielä kertaamaan, miten meidät noin kaksi vuotta sitten saatettiin yhteen. Siinä siskollani, M:n yhdellä bestmaneista sekä hänen ex-vaimollaan oli varsin suuri rooli.

Sitten syötiin! Huh! Ruoka oli ihanaa ja sitä riitti!

ruokaa

Ruoan jälkeen alkoi jo hyvinkin olla ilta. Kun ruokaähkyä oli hiukan aikaa sulateltu, siirtyivät halukkaat paljuun rentoutumaan. Huvilassa ei ollut saunaa, joten sain morsiussaunan sijaan morsiushieronnan. Sen aikana poistettiin vanhat suolat janottamasta ja tehtiin morsiamesta jälleen puhtoinen neitsyt…

palju

Ilta- ja yöpalan äärestä kukin sitten hipsi omaan tahtiin nukkumaan.

 

Seuraava aamu alkoi mahtavalla aamiaisella: mimosalasillisia niin monta kuin jaksoin, vohveleita, pehmeitä sämpylöitä, tuoreita hedelmiä. Aamiainen oli pöydässä pitkään, koska ihmiset heräilivät eri tahtiin, ilman kiirettä. Aamutoimien ja siivouksen jälkeen luimme vielä erään kaasoista polttarikirjaan tekemän adjektiivitarinan tästä juhlasta. Otimme (lisää) yhteiskuvia ja kiitin kaikkia itku kurkussa.

Kotimatka ajeltiin sekin vielä kiireettömästi hidasta, mutta kaunista reittiä pitkin. Kotona M oli tehnyt minulle ruokaa, ja odotti kissamme kanssa minua jo kovasti. Oli mahtava viikonloppu, mutta oli ihanaa myös tulla kotiin.

Oli ihanaa, kun missään vaiheessa ei ollut kiire minnekään. Jos järjestäjillä oli aikataulussa säätämistä, se ei näkynyt minulle asti, ja sitä arvostan todella, todella paljon. Jos olisin tiennyt aikataulusta tai suunnitelmista, olisin alkanut järjestää ja touhottaa, mikä ei olisi kuulunut asiaan. Oli ihanaa, että minua ei puettu kimalaiseksi (vaikka tätä moneen kertaa ehdotettiin) enkä joutunut hyppäämään benji-hyppyä (se oli salainen pelkoni, en olisi pystynyt hyppäämään vaikka ystäväni olisivat sen järjestäneet). Nämä ihmiset todella tietävät, mistä minä pidän.

Minusta oli myös ihanaa, että kaksi pikkulasta olivat mukana. Joku voisi kauhistua ajatusta, että polttareissa on lapsia mukana, mutta nämä kaksi ystävääni eivät olisi päässeet mukaan muuten. Sitäpaitsi minä pidän lapsista, ja heidän taaperonsa ovat maailman suloisimpia! Oli ihanaa, että sain tavata nämä kaukorakkauteni myös samalla. Vaikka kuohuviiniä kului, kukaan ei juopotellut niin paljon että se olisi lapsia haitannut, ja heidän äitinsä sitä paitsi ovat vastuullisia ja pitivät vauvoista hyvää huolta.

Polttarini koostuivat siis upeasta miljööstä, hyvästä ruoasta ja iloisesta yhdessäolosta. Juuri sitä mitä tilasin. Olen valtavan kiitollinen, että siskoni ja kaasoni ehtivät järjestää tämän, vaikka hyvin tiedän että kevät on ollut hirveän raskas ja kiireinen ainakin osalla heistä. Tämä ei kuitenkaan näkynyt polttareiden puitteissa: kaikki oli täydellistä. Kiitos Ee-siskoni, kiitos K ja A, sekä koko joukko!

nauru

Olen onnentyttö!

Morsianta kaunistamassa

Morsiamen ulkonäköön panostetaan usein häissä paljon muutenkin kuin uuden mekon avulla. Kuntokuurien lisäksi viimeiseen asti viilataan ammattilaisten avulla hiukset, meikki, kynnet ja ripset – nykyään on yleistynyt jopa hampaiden valkaisu häiden alla.

Tämä osuus on ehdottomasti yksi niistä kohdista, joissa meidän häissä pihistetään. En kaipaa geelikynsiä, kun en niitä yleensäkään käytä. Hiusten värjäämisestä olen päässyt eroon, eikä ajatus kierteeseen ajautumisesta huvita, joten todennäköisesti mennään ihan omalla hiusvärillä – toki kampaaja tekee kampauksen. Ajatus hampaiden valkaisusta lähinnä naurattaa.

Meikin teen itse, tai toivottavasti siskoni avulla. Sisko järjesti minut keväällä Sokoksen meikkiopastukseen, josta saimme hyviä vinkkejä kestävän, kauniin meikkipohjan tekemiseen. Olen hankkinut vähitellen kevään mittaan tuotteita, jotka sopivat väreihini ja iholleni, mutta jotka eivät rasita kukkaroa liikaa. Minun luottomerkkejäni ovat jo vuosia olleet kotimaiset Lumene ja Dermosil, joiden hinta-laatusuhde on hyvä, ja joiden sävyt sopivat vaalealle, pisamaiselle iholleni ja sinisille silmilleni. Niillä mennään pääosin häissäkin, hiukan laajemmalla meikkien valikoimalla vain kuin yleensä.

meikit

Yhdestä asiasta en halunnut edes budjetin nimissä luopua. Minulla on jo monena kesänä ollut ripsienpidennykset, ja halusin ehdottomasti ne häihinkin. Itse asiassa hankin ne jo nyt, koska halusin olla ensi viikon työmatkalla mahdollisimman edustava mahdollisimman helpolla.

Lovely Lavender -tapahtumassa juttelin Jyväskylän RipsiBarin edustajien kanssa, ja tulin vakuuttuneeksi heidän palvelujensa laadusta. Ripsienpidennyksethän voivat olla hyvinkin allergisoivat ja hankalat, jos ne tehdään huonolaatuisin välinein ja heikolla liimalla. Viime kesänä ripsien liima ei tykännyt saunomisesta, ja silmiä kirveli aina löylyissä. Nyt päätin panostaa ripsienpidennyksiin, koska haluan ylläpitää niitä syyskuuhun eli häämatkaan asti.

Kävin maanantaina Ribsibarissa, ja tykkään hirmuisesti uusista ripsistäni. Ne on tehty 8-10 mm 3D-pidennyksillä eli kolme tuuhennusta per ripsinippu. Olin katsonut RipsiBarin instagram-sivulta kuvaa, jolla pystyin näyttämään, minkätyyliset ripset olivat haussa. En halua liian näyttäviä, koska ne eivät tuntuisi omilta. Luonnolliselta ripsienpidennykset eivät koskaan näytä, mutta niiden paksuudessa ja tyylissä on silti paljon valinnanvaraa. Silmälasien linssejä ne eivät saa hangata. Nyt tehtyihin ripsiin voidaan heinäkuussa juhlien alla tehtävässä huollossa lisätä vähän enemmän volyymia, jos haluan juhliin astetta tuhdimmat tekoräpsyt.

Pyysin laittamaan myös kulmakarvat kuntoon. Aluksi ne tuntuivat värjättyinä liian voimakkailta, mutta nyt kaksi päivää värjäyksen jälkeen ne ovat ihan täydelliset! Todellakin värjäytän kulmat uudestaan vielä heinäkuussa.

ripsibar
Kuva on otettu RibsiBarissa heti käsittelyn jälkeen, joten kulmissa näkyy vielä punoitusta.

Ripsienpidennysten kanssa silmämeikin ei tarvitse eikä oikeastaan pidäkään olla kovin vahva. Lumenen uudistuneen meikkisarjan ruskean luomiväripaletin sävyt sopivat sinisiin silmiini, ja meikistä tulee riittävän kevyen näköinen. Tärkeintä on saada meikkipohjasta kestävä, jotta väistämättä päivän aikana itkemäni ilon ja liikutuksen kyyneleet eivät raidoita kasvojani täysin.

Samat meikkituotteet ovat tulleet käyttöön tämän häämeikkien etsinnän myötä ihan arkeenkin, paitsi luomivärin helmiäissävy on enemmän juhlajuttu. Myös huulipuna on sen verran näyttävä sävy, että en osaa sitä arkena käyttää. Latohäät-blogista nappasin vinkin tuotteeseen, jolla huulipunan saa pysymään läpi päivän. Se on vielä tilaamatta, mutta hoidan asian lähipäivinä.

Kampaajastani kirjoitan myöhemmin, hän ansaitsee ihan oman postauksensa.

Sukupolvien ketju

Kosinnasta ja kihlauksesta tulee tässä kuussa kuluneeksi puolitoista vuotta, ja häät ovat jo aivan ovella. Tämän kihloissaolon aikana olen väistämättä herkistynyt erilaisille rakkausaiheisille uutisille, hyvässä ja pahassa.

Syystä tai toisesta minusta tuntuu, että kuluneen vuoden aikana lähipiirissäni on erottu enemmän kuin ikinä. Ystäviä, tuttavia, työkavereita, kavereiden kavereita – erouutisia on tullut jos ei nyt ihan kerran kuussa, niin hyvin usein kuitenkin. Olemme sen ikäisiä, että osa tuttavapiiristä on siirtynyt jo niin sanotusti toiselle kierrokselle.

Jokainen erouutinen on hiljentänyt minut, tehnyt surulliseksi ja apeaksi. Olen miettinyt todella usein, miksi haluamme mennä naimisiin, kun se yhdessäolo on niin vaikea laji – erojen määrä osoittaa sen hyvin.

Juuri tämä oma tilanteeni häitä suunnittelevana, vielä melko tuoreessa parisuhteessa elävänä tietenkin selittää herkän suhtautumiseni eroihin: jokainen niistä tuntuu henkilökohtaiselta, vaikka tietenkään ne eivät sitä ole. Uskon ja tiedän, että jokainen ero on ollut kipeä pala sen osapuolille, eikä yksikään niistä pitkistä parisuhteista ole alunperin perustettu eroa varten. Rakkautta niissä on ollut, ja uskoa loppuelämään yhdessä. En paheksu av(i)oeroja tai mitään sellaista, sillä tietenkin ero on parempi ratkaisu kuin kaikkia haavoittavaan parisuhteeseen jumittuminen.

Emme ole ihan nuoria enää, ja vaikka kokemuksemme pitkistä parisuhteista olisivatkin vähäisiä, ymmärrämme ihmisiä kohtalaisen hyvin. Ennen kaikkea ymmärrämme toisiamme. Tajuamme hyvin, mikä arvo meillä on toisissamme, osaamme joustaa ja vaatia sopivassa suhteessa. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta osaamme sovittaa ja sovitella, ja ennen kaikkea sopia riitamme. Tiedämme, mikä on tärkeää: se että olemme yhdessä. Ruusunpunaisia kuvitelmia ei ole, vaan selkeä tieto siitä, että yhteinen tulevaisuus vaatii tahtoa olla yhdessä. Siksi uskon, että selviämme: koska tahdomme rakastaa.

Yksi suosikkihääbloggareistani, I said yes -blogin Laura kirjoitti äitienpäivän aikaan elämänsä äideistä. Laura pohti, voisiko laittaa häihin esille hääparin isovanhempien hääkuvat. Ajatus on minusta kaunis, sillä myös minun ja M:n kaikki isovanhemmat ovat jo edesmenneitä.

Kun samaan aikaan pohdin ja surin tätä lähipiirin erojen määrää, tajusin äkisti yhden asian. Asian, jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, mutta joka ei sitä ole. Sekä minun että M:n kaikki vanhemmat ja isovanhemmat ovat eläneet pitkät avioliitot. Molempien meidän vanhemmat ovat yhdessä, isovanhemmatkin erotti vasta kuolema.

Vasta tämän sukupolvien perinnön tajuttuani aloin nähdä erojen lisäksi myös rakkauden lähipiirissäni. Vaikka monet eroavat, vielä useampi ystäväni on onnellisesti pitkässä parisuhteessa. Erojen määrä sumensi taakseen totuuden: rakkaus on kestävää, se kestää lapsiperhearjen ja työpaineet, se kestää sairaudet tai poliittiset erimielisyydet.

Koska avioerojen määrä lisääntyy koko ajan, ei avioliittoa pidä unohtaa itsestään selvyydeksi. Haluan muistaa sen häissämme, ja tuoda esiin sen, että lähipiirissämme pitkä avioliitto on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi juhlapaikan sivupöydälle tulee valokuvia edellisistä sukupolvista: meidän molempien isovanhempien kuvat, ja lisäksi myös omien vanhempiemme hääkuvat.

Isovanhempien sukupolvesta hääkuvia ei aina ollut tapana ottaa. Kihlakuvat olivat tavallisempia, eikä niitäkään aina otettu. Siksi kuvapöydästä ei tule samanlaisten kuvien sarja, vaan kuvia meidän esivanhemmistamme yhdessä, pariskuntina. Keskelle näitä tulee sitten kuva(t) meistä.

Nyt solmittava avioliitto on meille molemmille ensimmäinen – ja viimeinen. Sanotaan, ettei sitä voi tietää, mutta jos en tietäisi, mitä järkeä olisi ryhtyä koko hommaan?

 

Häälahjoista ja häälahjatoiveista

Toivoisimme kovasti, että emme saisi häälahjaksi tavaraa. Me emme ole enää ihan nuoria, joten tavaraa on ehtinyt kertyä. Kummallakin meistä on ollut pitkään oma koti, joten kaikkea kodinhärpäkettä on riittävästi. Lisäksi meillä on kuitenkin oma tyyli ja maku, joiden mukaan hankimme asioita itsellemme. Uskon, että tavaralahjoja tulee, mutta toivon sydämestäni että niiden määrä jää minimiin.

Paras lahja on, että ystävät ja sukulaiset tulevat juhlimaan häitä kanssamme. Oikesti: häät ovat ainutkertainen juhla elämässämme, eivätkä ne olisi mitään ilman tärkeimpiä ihmisiä ympärillämme. Monilla on pitkä matka hääpaikalle, ja majoituskaan ei ole ilmainen, joten häälahja ei todellakaan ole mikään välttämättömyys. En tiedä miten tämän sanoisin niin, että se ei kuulosta teeskentelyltä, mutta ihan todella, vilpittömästi tarkoitan mitä sanon.

Esitimme hääinfossa toiveen, että jos vieraat haluavat onnitella lahjalla, he tukisivat häämatkakassaamme. Tämä on tänä päivänä melko tavallinen hääkutsujen toive, ja yritimme muotoilla sen kauniisti. Kerroimme, että haaveilemme häämatkasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin. (Kerron häämatkasuunnitelmistamme hiukan lisää myöhemmin.) Elämyslahjat ovat ihania, mieleenpainuvia ja persoonallisia, mutta silti meidän toiveemme olisi saada kokea ainutlaatuisia juttuja juuri häämatkallamme, koska sellaista reissua emme tule tekemään toiste. Haluamme tehdä häämatkastamme ainutlaatuisen.

Samanlaisen, mutta ehkä vielä alleviivatumman toiveen esitimme myös kesäjuhlien kutsussa. Kesäjuhlat ovat siis epämuodolliset, kepeät puutarhakutsut rakkauslupausten kunniaksi minun työkavereilleni. (Kerron niistäkin myöhemmin lisää.)

Jokin aika sitten tänä keväänä luin artikkelin, jossa joku tapakouluttaja paheksui rahalahjoja etenkin häiden yhteydessä. Valitettavasti en löydä artikkelia enää, jotta voisin siteerata sitä tarkkaan, mutta jutussa haastateltu tapakouluttaja piti tyylittömänä pyytää rahaa häämatkaa varten. Hänen mukaansa etenkin työssäkäyvät tai keski-ikäiset aikuiset saisivat itse maksaa matkansa, se ei ole vieraiden tehtävä.

Näinhän se toki on, itse meidän pitää häämatkamme maksaa. Tästä huolimatta me toivomme rahaa lahjaksi, sillä vaikka yleensä hoidamme lomakulumme ihan itse, häämatkan toivoisimme olevan jotain sellaista, joka ei normaalisti ole meille taloudellisesti mahdollista. Lisäksi käytämme kaikki säästömme häihin, joten kassa on tyhjä matkabudjettia tehtäessä. Ja ihan totta, emme tarvitse tavaraa, ja sen mitä tarvitsemme, haluamme valita itse. Lahjalistaa emme halunneet, koska se olisi edelleen vain täyttänyt kodin tavaralla. Meidän lahjalistamme on lyhyt: Loma Roomassa. (Se leffakin jo löytyy…)

Ylen toimittajan Satu Krautsutkin artikkeli parin päivän takaa esittää lahjaehdotuksia erilaisiin kevään ja kesän juhliin. Allekirjoitan täysin artikkelissa lainatun tapakouluttaja Helena Valosen kommentin: kenenkään ei tarvitse hävetä, jos ei voi antaa suurta summaa, tai jos koko kesälomabudjetti menee matkoihin ja majoitukseen. Sitä enemmän arvostamme sitä, että kyseinen henkilö on tullut juhliimme! Me emme valitse vieraitamme varallisuuden mukaan vaan koska he ovat meidän läheisiämme.

Rahasta puhuminen ei ole tämän enempää tarpeen, enkä halua että kenellekään tulee kiusaantunut olo siitä, että pyydämme rahaa lahjaksi. Perustelumme ovat niin selkeitä, että rahalahjan antaminen on kaukana tyylittömyydestä. Järkevää se sen sijaan on.

P.S. Joissakin sotilashäissä on tapana kiertää keräämässä sotilasmiekkaan seteleitä morsiamenryöstön yhteydessä. Ei tule tapahtumaan meidän häissä.