Häälahjoista ja häälahjatoiveista

Toivoisimme kovasti, että emme saisi häälahjaksi tavaraa. Me emme ole enää ihan nuoria, joten tavaraa on ehtinyt kertyä. Kummallakin meistä on ollut pitkään oma koti, joten kaikkea kodinhärpäkettä on riittävästi. Lisäksi meillä on kuitenkin oma tyyli ja maku, joiden mukaan hankimme asioita itsellemme. Uskon, että tavaralahjoja tulee, mutta toivon sydämestäni että niiden määrä jää minimiin.

Paras lahja on, että ystävät ja sukulaiset tulevat juhlimaan häitä kanssamme. Oikesti: häät ovat ainutkertainen juhla elämässämme, eivätkä ne olisi mitään ilman tärkeimpiä ihmisiä ympärillämme. Monilla on pitkä matka hääpaikalle, ja majoituskaan ei ole ilmainen, joten häälahja ei todellakaan ole mikään välttämättömyys. En tiedä miten tämän sanoisin niin, että se ei kuulosta teeskentelyltä, mutta ihan todella, vilpittömästi tarkoitan mitä sanon.

Esitimme hääinfossa toiveen, että jos vieraat haluavat onnitella lahjalla, he tukisivat häämatkakassaamme. Tämä on tänä päivänä melko tavallinen hääkutsujen toive, ja yritimme muotoilla sen kauniisti. Kerroimme, että haaveilemme häämatkasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin. (Kerron häämatkasuunnitelmistamme hiukan lisää myöhemmin.) Elämyslahjat ovat ihania, mieleenpainuvia ja persoonallisia, mutta silti meidän toiveemme olisi saada kokea ainutlaatuisia juttuja juuri häämatkallamme, koska sellaista reissua emme tule tekemään toiste. Haluamme tehdä häämatkastamme ainutlaatuisen.

Samanlaisen, mutta ehkä vielä alleviivatumman toiveen esitimme myös kesäjuhlien kutsussa. Kesäjuhlat ovat siis epämuodolliset, kepeät puutarhakutsut rakkauslupausten kunniaksi minun työkavereilleni. (Kerron niistäkin myöhemmin lisää.)

Jokin aika sitten tänä keväänä luin artikkelin, jossa joku tapakouluttaja paheksui rahalahjoja etenkin häiden yhteydessä. Valitettavasti en löydä artikkelia enää, jotta voisin siteerata sitä tarkkaan, mutta jutussa haastateltu tapakouluttaja piti tyylittömänä pyytää rahaa häämatkaa varten. Hänen mukaansa etenkin työssäkäyvät tai keski-ikäiset aikuiset saisivat itse maksaa matkansa, se ei ole vieraiden tehtävä.

Näinhän se toki on, itse meidän pitää häämatkamme maksaa. Tästä huolimatta me toivomme rahaa lahjaksi, sillä vaikka yleensä hoidamme lomakulumme ihan itse, häämatkan toivoisimme olevan jotain sellaista, joka ei normaalisti ole meille taloudellisesti mahdollista. Lisäksi käytämme kaikki säästömme häihin, joten kassa on tyhjä matkabudjettia tehtäessä. Ja ihan totta, emme tarvitse tavaraa, ja sen mitä tarvitsemme, haluamme valita itse. Lahjalistaa emme halunneet, koska se olisi edelleen vain täyttänyt kodin tavaralla. Meidän lahjalistamme on lyhyt: Loma Roomassa. (Se leffakin jo löytyy…)

Ylen toimittajan Satu Krautsutkin artikkeli parin päivän takaa esittää lahjaehdotuksia erilaisiin kevään ja kesän juhliin. Allekirjoitan täysin artikkelissa lainatun tapakouluttaja Helena Valosen kommentin: kenenkään ei tarvitse hävetä, jos ei voi antaa suurta summaa, tai jos koko kesälomabudjetti menee matkoihin ja majoitukseen. Sitä enemmän arvostamme sitä, että kyseinen henkilö on tullut juhliimme! Me emme valitse vieraitamme varallisuuden mukaan vaan koska he ovat meidän läheisiämme.

Rahasta puhuminen ei ole tämän enempää tarpeen, enkä halua että kenellekään tulee kiusaantunut olo siitä, että pyydämme rahaa lahjaksi. Perustelumme ovat niin selkeitä, että rahalahjan antaminen on kaukana tyylittömyydestä. Järkevää se sen sijaan on.

P.S. Joissakin sotilashäissä on tapana kiertää keräämässä sotilasmiekkaan seteleitä morsiamenryöstön yhteydessä. Ei tule tapahtumaan meidän häissä.

Mainokset

Hääkarkkeja

Niina kirjoitti #häkkistenhäät -blogiinsa tavalliseen tapaansa hurmaavilla kuvilla täytetyn postauksen häiden vieraslahjoista. Sitä lukiessani muistin, että en ole edes meidän häiden ei-ei-juttuja kertoessani tullut kirjoittaneeksi vieraslahjoista. Tuosta jo voi päätellä, että niitä ei ole tulossa.

Vieraslahjat kuuluvat kuitenkin siihen osastoon, jonka suhteen ole ollut vähän epävarma. Toisaalta pidän niitä ”täysin turhakkeina ja pelkkänä ylimääräisenä rahankuluna” (suora lainaus Niinan blogikirjoituksesta), mutta toisaalta ajatus vieraslahjasta pysyvänä, persoonallisena muistona häistä on kiva. Jossain vaiheessa haaveilin, että meidän häissä paikkakortit olisivat voineet olla tällaiset avaimen muotoiset pullonavaajat, jotka toimisivat myös vieraslahjoina.

vieraslahjat
Kuva on etsysta.

Mutta sitten budjetti nousi liikaa ja tulin järkiini. Mietin, mitä oikeastaan haluan vieraslahjojen olevan. Tulin siihen tulokseen, että kaikkein kivoin ja tietyllä tapaa perinteisin vieraslahja on hääkarkki. Koska en jaksa askarrella jokaiselle vieraalle omaa hääkarkkikoristetta, meillä on häissä karkkibuffa. Siihen tulee runsaasti makeaa, joita vieraat voivat ottaa mukaansa meidän nimitarroillamme varustettuihin paperipusseihin. Näin hääkarkit tulevat vain niille, joita asia kiinnostaa. Jos ei karkkia halua, sitä ei ole pakko ottaa. Säästän myös askartelun vaivan.

Vieraslahja toimiikin minusta parhaiten silloin, jos se on persoonallinen ja hääpariin ja hääjuhlaan aidosti sopiva. Ehdottomasti paras vieraslahja oli ystäväni häissä, joissa hääpari oli valinnut jokaiselle vieraalle hänen persoonaansa sopivan Fingerpori-sarjakuvastripin ja pakannut sen odottamaan hänen paikalleen. Muistaakseni sarjakuvat löytyivät pienistä häärasioista, ja uskoisin että niiden mukana oli pieni konvehti. Se toimi hienosti ja jäi mieleen! Karkkia tosin en muista, mikä kertoo ehkä juuri heidän vieraslahjansa ydinajatuksesta – sarjakuva oli se pointti.

Hmm… Meillä se varmaankin olisi joko Fingerporia tai Jarkko Vehniäisen Kamala luonto -sarjakuvaa.

Koska mitään noin suuritöistä ja luovaa ei ole edes yritetty keksiä, ja koska karkkibuffa on meidän molempien mielestä hyvä ajatus, se riittää meidän häiden vieraslahjaksi. Saavathan häävieraat kuitenkin muistoksi hääkuvan kiitoskorttina. Seuraan kuitenkin mielenkiinnolla toisten hääbloggareiden kirjoituksia aiheesta, sillä kuten yllä linkittämäni Niinan kirjoitus osoitti, vain taivas on rajana jos hääpari haluaa vieraslahjoja antaa. Pakko siihen ei kuitenkaan ole ryhtyä, enkä usko vieraiden erikseen kaipaavan vieraslahjoja, jos niitä ei olisikaan.

Ihanat kamalat polttarit

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, annoin listan polttareihini kutsuttavista ystävistä kaasoilleni viime viikonloppuna. Lista on aika lyhyt, tiivistin sitä aika tavalla, mutta toivon ettei kukaan pois jätetty loukkaannu. Listaa tehdessäni vatsanpohjaa kouraisi ja kutitti: minä ihan oikeasti teen listaa omien polttareideni vieraista. Kaikki eivät todennäköisesti tule pääsemään paikalle, niin se vain valitettavasti menee aikuisten kesken.

polttarikuva

Polttareihin liittyviä toiveita ja suunnitelmia on käyty läpi ystävien kanssa aina ajoittain aikuisiän eri kohdissa, yleensä muiden polttareihin osallistuessa. Välillä olen ollut varma, etten halua mokomia juhlia lainkaan. Kun siskoni kerran hermostuessaan tiuskaisi, että jätetään sitten koko juhlat järjestämättä [koska kesä on tosi kiireinen jo nyt], tajusin kuitenkin heti että olisin pettynyt, jos polttareita ei olisi.

Tiedän, että kaasoni ja muut ystäväni järjestävät minulle juuri täydelliset juhlat. Kaasot kysyivät jotain suuntaviivoja tai toiveita, jotka kuultuaan he eivät vaikuttaneet yllättyneiltä – kyllä he minut tuntevat. Tänään ajattelin koota yhteen muutamia muitakin ajatuksiani polttareihini liittyen.

Minulle olisi tärkeää, että polttarit eivät tulisi kovin kalliiksi niihin osallistuville. Etenkin opiskeluaikana hirvitti välillä, miten paremmissa varoissa oleville ystäville järjestettiin polttareita, joissa morsiamen ohjelma oli niin tyyristä, että osallistuminen maksoi jokaiselle viikon ruokabudjettini verran, plus omat matka-, majoitus- ja ruokakulut vielä päälle. Vaikka nyt kaikki ystäväni ovat jo työelämässä, ovat elämäntilanteet erilaisia enkä haluaisi kenenkään joutuvan jäämään pois juhlista rahan vuoksi. Olen aika pienituloinen itsekin, ja toivon että polttarini pysyvät näiltä osin kohtuudessa.

Ystäväni tietävät, että naamiaisasussa hilluminen kaupungin kaduilla tai yökerhossa ei ole minun juttuni. Tämä on ollut selvää jo lukioikäisestä asti, ja koska vanhimmat ystäväni ovat tunteneet minut jo sieltä saakka, uskon että riski alusvaatteiden myymisestä Jyväskylän kävelykadulla ei ole kovin suuri. Olisin äimistynyt ja hyvin pettynyt, jos polttarini olisivat humalahuuruiset, pikkutuhmat karnevaalit. Melko kuivakka huumorintajuni ei kovin pitkään yleensä kestä härskejä juttuja ja kaksimielisyyksiä, joten uskon että ne on karsittu illan ohjelmasta minimiin.

Minulle riittäisi myös aivan mainiosti yhden vuorokauden juhlat koko viikonlopun kestävän sijaan, mutta järjestäjät päättävät varmasti, mikä on paras ratkaisu, sehän riippuu varmaan myös kempaloiden sijainnista.

Parhaita polttareita, joihin olen osallistunut, ovat olleet sellaiset joissa ei ole kiire minnekään. Yleensä paikkana tai ainakin illan viimeisenä kohteena on ollut kesämökki tai mahdollisuuksien mukaan jokin sauna, jossa on ihan rauhassa istuttu iltaa tyttöporukalla, naurettu, syöty, juotu (sekä alkoa että alkotonta) ja saunottu morsiussaunaa. Kaiken ohjelman ei ole välttämättä kiinnityttävä morsiameen tai tuleviin häihin – muutkin keskustelunaiheet ovat sallittuja. rantasauna

Kun ajattelen omia polttareitani, kuvittelen aina yleensä kesän, rantasaunan ja hyvää ruokaa. Ja parhaimmat ystäväni, joiden kanssa vietetään nauruntäyteinen, rento ilta ilman suorituspaineita. En tarvitse ylellisyyttä tai extremeä – toiveeni ja haaveni ovat varsin yksinkertaisia.
mokkilaituri

Tämä postaus on omistettu ystävyydelle. Kaiken se kestää: aikuiseksi kasvamisen, vaihtuvat elämäntilanteet, rakkaudet ja perheet, puolisovalinnat ja asuinpaikat. Huonon huumorintajun, herkästi palavan pinnan, loukkaamiset ja anteeksipyynnöt, erilaiset temperamentit ja luonteet, monenlaiset naurun- ja itkunaiheet. Ystäväni hyväksyvät minut ja minä heidät, juuri sellaisena kuin olemme, eivätkä aika ja etäisyys tätä luottamusta kuluta.

Osaa ystävistäni tapaan nykyään varsin harvoin. Juuri siksi odotan polttareiltani kaikkein eniten juuri rauhallista yhdessäoloa rakkaimpien ystävieni kanssa.

Kuvat lainattu Pinterestistä.

Kuninkaallista morsiusloistoa

Joululoman alkajaisiksi lähdimme puolison kanssa risteilemään Itämerelle, ja vietimme Tukholmassa muutaman tunnin. Jo syksyllä olin ihastunut uutiseen, että Tukholman kuninkaanlinnaan tulisi näytille prinsessojen ja kuningattaren hääpukuja 1900-luvun jälkipuolelta. Näyttelyllä juhlistetaan kuningatar Silvian ja kuningas Carl Gustavin 40-vuotista avioliittoa.

Tukholman-matkan lähestyessä olin niin väsynyt, etten jaksanut enää ottaa selvää näyttelystä. Näin vain jostain, että sinne voi ostaa lipun etukäteen. En jaksanut alkaa säätää sellaisen asian kanssa viimeisinä työpäivinä ja kuvittelin, että ilman ennakkolippua jono olisi varmaankin liikaa.

Onneksi loman aloitus piristi, ja menin kuitenkin katsomaan Kuninkaanlinnan liepeille, josko näyttelyyn pääsisi. Ja pääsihän sinne! En halunnut puolisoani mukaan, koska prinsessajutut eivät häntä oikeastaan kiinnosta, ja halusin nauttia  näyttelystä rauhassa. Siispä mies lähti etsimään Gamla Stanista sopivaa lounaspaikkaa, ja minä suuntasin linnaan.

img_20161220_105127-2

Lippu kustansi vajaat 17 euroa, mikä on kieltämättä suolainen hinta. Samalla lipulla olisi päässyt muihinkin Kuninkaanlinnan näyttelyihin, mutta minua kiinnostivat tällä kertaa vain nämä hääpuvut. Mutta oli se kyllä sen arvoista. Näyttely oli hienosti toteutettu, ja olihan se aikamoinen elämys nähdä ne puvut, kengät, korut jne. aitoina, ei vain kuvien välityksellä. Esillä oli myös kunniamerkkejä ja univormuja, mutta ne kuuluivat kai perusnäyttelyyn – en ole varma, kun en ole kuninkaanlinnan tässä osassa aiemmin käynyt.

Esillä olivat kuningatar Silvian – tai neiti Silvia Sommerlathin –  puku vuodelta 1976, sekä kolme varsin tuoretta Ruotsin prinsessojen morsiuspukua: kruununprisessa Victorian, prinsessa Madeleinen sekä tuoreimpana prinsessa Sofian puku. Hienosti mukana on myös prinsessa Lilianin yksinkertainen, vaaleansininen puku vuodelta 1976. Ruotsin prinsessa Lilian oli nykyisen kuninkaan Carl Gustavin sedän, prinssi Bertilin puoliso. Bertil ja Lilian elivät yhdessä, mutta prinssi ei saanut kruununperimysjärjestyksen takia (tai jotain) mennä naimisiin taviksen kanssa. Vuonna 1976 Carl Gustav antoi sedälleen luvan mennä naimisiin – Lilian ja Bertil olivat siinä vaiheessa jo vanha pari, ja Lilian epävirallisesti osa kuningasperhettä. Tästä ei toki näyttelyssä puhuttu mitään (ainakaan en huomannut), vaan Lilianin puku oli mukana samanarvoisena kuin muidenkin prinsessojen.

img_20161220_105543-2
Kuningatar Silvia, 1976.

Kuninkaallisista morsiuspuvuista näkee, että mitä ylempi asema, sen hillitympi puku. Silvia Sommerlathista tuli avioliiton solmittuaan kuningatar, sillä Carl Gustav oli jo tuolloin kuningas. Silvian puku on Diorin muotitalosta, se on pitkähihainen ja kaulus on hyvinkin umpinainen. Puku on upea ja henkii 1970-lukua – ja kuningattaren asemaa.

Nuorempien prinsessojen puvuissa näkee minusta saman tyylieron. Kruununprinsessa Victorian hääpuku on minun ehdoton suosikkini. Se on yksinkertainen ja koristelematon, kuningattaren puku sekin – paitsi että se on paljon avoimempi kuin Silvian aikoinaan.

img_20161220_105819-2
Kruununprinsessa Victoria, 2010.

Sekä prinsessa Madeleinen että prinsessa Sofian – neiti Sofia Hellqvistin – puvuissa on paljon enemmän pitsiä ja koristeita kuin (tulevien) kuningattarien. Varmasti muotikin muuttuu ajan mittaan, ja ovathan kaikki naiset myös omia persoonallisuuksiaan, jolloin heidän pukunsakin ovat erilaiset. Madeleinen puvussa on eniten pitsiä, ja Sofia palasi pukuvalinnassaan jälleen pitkähihaiseen malliin – tosin huomattavasti avonaisempaan silti, kuin anoppinsa pitkähihainen puku.

img_20161220_110200-2
Prinsessa Madeleine, 2013.
img_20161220_110134-2
Prinsessa Sofia, 2015.

Puvut oli laitettu esille kokonaisuuksina: jokaisen puvun pitkän laahuksen jäljessä olivat morsiusneitojen ja sulhaspoikien puvut, ja esillä olivat myös kengät. Hunnut olivat erillisessä vitriinissä. Victoria käytti samaa pitsihuntua kuin äitinsä aikoinaan, ja tämä huntu on suvun perintökalleus. Korutkin esiteltiin, mutta ymmärrettävästi niistä oli paikalla vain kuvia.

img_20161220_105901-2
Morsiuskimput vasemmalta: Silvia, Lilian, Victoria, Madeleinen, Sofia.

Näyttelyssä esiteltiin pukujen lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi hääkimput kuvailtiin tarkasti. Kuninkaallisia hääperinteitä esiteltiin, esimerkiksi se tieto, että kesäkuun 19. on perinteinen Ruotsin kuningasperheen hääpäivä. Infotauluissa kerrottiin häiden yksityiskohdat kuten morsiustytöt ja sulhaspojat, seremoniamestarit jne.

img_20161220_190029

Voi kuulostaa hassulta, mutta näyttelyssä käyminen kyllä oikeasti inspiroi hääsuunnitteluissa. En elä harhaluulossa, että hääpäivä olisi jotenkin ainutlaatuinen prinsessapäivä, enkä tavoittele kuninkaallista loistoa. Mutta ihan jo pelkästään noihin hääkimppuihin tutustuminen antoi ajatusta omasta kimpustani. Ihailen kruununprinsessa Victoriaa valtavasti, ja ehkä jotenkin alitajuisesti olen ajatellut hänen pukuaan omaani suunnittelessani. Pukuni tulee olemaan ihan erilainen kyllä – tealength,  Ateljé Iinan tekemä, kuten kerroin – mutta pitsit ja rusetit puuttuvat siitäkin. Kuten Victorian puku, myös minun morsiuspukuni tulee olemaan kaunis yksinkertaisuutensa vuoksi. Silkki tekee siitä hohtavan kauniin. Victoria käytti sukunsa diadeemia, minulla tulee (toivottavasti) olemaan puolisoni suvun perintönä kulkeva morsiuskruunu.

Voin lämpimästi suositella Kungliga Slottetin näyttelyä kaikille (kuninkaallisista) häistä kiinnostuneille! Näyttely on avoinna maaliskuun 17. päivään asti, ja nettisivuilta löytyy tietenkin lisätietoja.

Hääjuttuja keskellä harmaata arkea 

Työasiat ovat pitäneet ajatukset varsin tiiviisti muualla kuin hääjutuissa. Kun pahin kuorma lähti niskasta, tuntuu taas siltä että elämässä olisi tilaa ajatella häitä. Niinpä tänä iltana voisin esitellä teille fiilistelylaukkuni.

Ostin tämän kuluneen matkalaukun Juhlasuunnittelu Ilonasi Ilonalta. Se tulee häihin korteille ja tervehdyksille, ja häiden jälkeen siihen tallennetaan tärkeimmät muistot juhlapäivästä. Tässä vaiheessa se toimii fiilistelylaukkuna. Siellä säilytän kokoelmaani vanhoja häälehtiä. Olen sekä ostanut (5€/3kpl) että saanut (suurin osa) niitä. Kun muuta ei jaksa, häälehtien selaaminen on kiva pakoreitti pois väsymyksestä.

Sinällään häälehdistä on odotuksiani vähemmän apua juhlien suunnittelussa. Jotain pieniä koristeluyksityiskohtia niistä voi bongata, mutta lehtien häät ovat jotenkin epätodellisia. Kaupallisuus tietenkin on läsnä, mutta kiiltokuvamaisuus ei herätä minussa pelkästään ihastuksen huokauksia. Tunnelma on epäaito.

Häälehtien selailu korostaa sitä, miten morsiuskeskeiseksi häät on tuotteistettu. Sulhaselle on varattu erittäin marginaalinen osa tässä kiiltokuvamaailmassa. Mutta eivätkö häät ole kahden ihmisen yhteinen juhla? Kieltämättä myös meillä morsiamen puku ja muut vievät huomattavasti enemmän budjetista kuin sulhasen, jonka juhlaunivormu on jo valmiina. Ja kyllä, morsian on näidenkin häiden suunnittelusta vastuussa, perinteiseen tapaan. Mutta silti päivä on meidän yhteinen, ei minun henkilökohtainen prinsessapäiväni.

Tästä huolimatta häälehtien selailu on minusta kivaa, sellainen pieni juttu jolla voin piristää arkea silloinkin, kun hääjuttuja ei muuten ole tekeillä, eikä voimat riitä bloggaamiseen.