…jotain lainattua, jotain sinistä

Lähes kuukausi sitten lupasin kirjoittaa jatkoa hääasuni perinteistä kertomiseen, kunhan ehtisin kuvata nuo jotain lainattua, jotain sinistä -osuudet. Nyt vasta ehdin sen tehdä, mutta ehkä olen myös viivytellyt näistä kirjoittamista osin tarkoituksella. Nämä esineet nimittäin ovat minulle hyvin tärkeitä ja henkilökohtaisia, ja siksi tämä kirjoitus on henkilökohtaisempi kuin aiemmat. Ei ystävilleni, koska he tietävät näistä jo, mutta tuntemattomammat lukijat päästän nyt aiempaa lähemmäs itseäni kertomalla pysyvistä sairauksistani.

Jotain lainattua oli oikeastaan tiedossa melkein heti sen jälkeen, kun häitä alettiin suunnitella. Tämä osuus vain laajeni ja muuttui harppauksen verran itselleni henkilökohtaisemmaksi juuri tänä keväänä.

M:n suvussa on upea perintökoru, jonka saan lainaksi. Kyse on morsiusdiadeemista tai -tiarasta, jonka perheen silloiset lapset ovat ostaneet vuonna 1948 äitinsä ja isänsä kultahääpäivälahjaksi. Ajatus oli, että tiaraa saavat lainata jatkossa kaikki suvun morsiamet. Se näkyykin hääkuvissa vielä ainakin 1970-luvulle asti, mutta viime vuosina lainaajia ei ole enää niin paljon ollut. Minä ihastuin tiaraan välittömästi, ja olen todella kiitollinen että saan sen lainaksi, vaikka en varsinaisesti kuulu sukuun. Se on upea, arvokas esine, joka toimi myös lähtökohtana pukuani suunnitellessa.

jotain lainattua 1

Jotain lainattua -osuus kuitenkin laajeni, kun kevättalvella serkkuni kysyi, haluaisinko lainata yhteisen mummomme korun häihin. En ollut heti ihan varma, koska en muistanut mistä korusta oli kyse, ja sanoin sovittavani sitä. Jos se sopisi tiaran kanssa, niin lainaisin sen mielelläni. Ilokseni kaulakoru on vanha, yksinkertainen ja kaunis, ja aivan täydellinen pari diadeemin kanssa.

Kaulakorun koko tarina kuitenkin paljastui minulle vasta hiukan myöhemmin, ja sen jälkeen en ole voinut katsoa sitä ilman kyynelten nousemista silmiini. Tätini kertoi, että pappani on ostanut korun mummolleni sen jälkeen, kun tältä oli poistettu kilpirauhanen. Koru peitti kaulassa olleen arven.

jotain lainattua 2

Koko kuluneen talven ja etenkin tämän kevään ajan olen taistellut kilpirauhassairauden kanssa (lisätietoja esim. täältä ja täältä). Olen voinut huonosti sekä fyysisesti että henkisesti, kun kilpirauhanen on ollut vuoroin liika- ja vuoroin vajaatoiminnassa. Kesäkuun alussa viimein sain tiedon, että pääsen kilpirauhasleikkaukseen. Olen nyt jonossa, ja kilpirauhaseni poistetaan syksyllä. Tämän kaiken keskellä mummon koru, jonka hän on saanut leikkauksen jälkeen, tiivistää paljon siitä kaikesta väsymyksestä ja ahdistuksesta, mitä sairasteluni on aiheuttanut viime aikoina sekä minun että M:n elämään. Enemmän se kuitenkin kuvaa sitä toivoa, mikä kajastaa ensi syksyssä, kun pääsen leikkaukseen.

IMG_20170615_083513
Tämä kuva on otettu edellisessä hääpuvun sovituksessa. Koru oli mukana, jotta puvun kaula-aukosta tulisi oikeanlainen suhteessa kaulakoruun.

Jotain lainattua siis oli osittain tiedossa heti, mutta asia täydellistyi vasta ihan tänä keväänä. Tiesin myös aika nopeasti, minkä  haluaisin olevan jotain sinistä, mutta senkin toteutuksen onnistumisessa kesti pitkään.

Olen nyt noin kolmen vuoden ajan sairastanut ykköstyypin diabetesta. Diabetekseni vaikuttaa väistämättä arkeemme, ihan jokaiseen päiväämme, halusin tai en. Se ei myöskään ole pelkästään minun juttuni, vaikka hoidankin itseäni omatoimisesti. Hypoglykemian eli matalan verensokerin aiheuttama shokki on aina mahdollinen. Toistaiseksi yhteisen taipaleemme varrella on ollut vain yksi tilanne, jossa M joutui pakottamaan minut juomaan mehua verensokerin nostamiseksi kun en itse enää osannut, mutta tuskinpa se jää viimeiseksi kerraksi pitkän tulevan yhteisen elämän aikana. Hypoglykemian lisäksi myös hyperglykemia eli korkea verensokeri aiheuttaa ryppyjä, sillä olen korkeilla sokereilla aika kiukkuinen, ja luonnollisesti puran sen lähimpääni. Arkipäivän epävarmuuksien lisäksi ykköstyypin diabetes vaikuttaa pitkällä tähtäimellä: todennäköisyyteni saada diabeteksen lisäsairauksia on suuri, vaikka pidänkin hyvää huolta hoitotasapainostani.

Pitkällä vuodatuksella yritän sanoa, että diabetes vaikuttaa ihan kaikkeen meidän parisuhteessamme. Se on osa minua, kuuluu pakettiin. Sitä ei voida parantaa, joten se on aina mukana.

Kansainvälinen diabetestunnus on sininen ympyrä. Siksi halusin, että häiden jotain sinistä on sininen rengas. Rannerengas oli luontevin ajatus, mutta syksystä asti etsin sopivaa korua, tuloksetta. Minulla on kaunis diabetestunnuksella varustettu rannekoru, mutta se on hopeinen eikä sininen. Lisäksi en arjesta poiketen halua yhdistää eri metalleja hääpäivänä, vaan pysyttäydyn kultakoruissa. Monenlaisia sinisistä helmistä tehtyjä ja/tai kimaltavia rannekoruja löytyi, mutta mikään ei tuntunut omalta. Helmiä ei ole tulossa mihinkään osaan asuani, joten en halunnut niitä, enkä varsinkaan halunnut maksaa useampaa kymppiä jostain joka olisi vain melkein sitä mitä etsin. Sininen ja kulta ei ole tavallinen yhdistelmä. Saksalaisen Pep me up -diabetesblogin kaupasta löysin jo kultaisen diabetesrannekorun, mutta edelleen se sininen jäi puuttumaan.

Ja sitten apu tuli läheltä. Se oli joko siskoni tai sitten työkaverini (pahoittelut etten muista kumpi), joka ehdotti ihan vain sinistä silkkinauhaa. Aluksi torjuin sen liian simppelinä, mutta lopulta tajusin ratkaisun olevan oikea. Tilasin Hollannista Prikkediefiltä kultaisen pienen diabeteslaatan, kiinnitin sen kapeaan siniseen silkkinauhaan – ja siinä se on. Minun diabetestunnukseni hääpäivänä, minun jotain sinistäni.

jotain sinistä

Tarkoitus ei ole näillä esineillä muistuttaa sairauksista hääpäivänä ikävässä mielessä ja synkistellen. Kuten kerroin, mummon kaulakoru on toivon symboli. Diabetes taas on läsnä joka päivä, joten en halua enkä voi sulkea sitä edes häissä pois mielestäni. Parempi siis ottaa se hyväksyen osaksi juhlaa.

Vielä aion sopivan hetken tullen kerrata teille diabeetikko-morsiamen erityiset jutut – rannekoru nimittäin on vain pintasilaus kaikesta siitä, mitä minun tulee ykköstyyppiläisenä tuona päivänä huomioida.

Kuukausi juhlaan, missä mennään?

Hääjuhlaan Heimarissa on nyt tasan kuukausi. Tässä on hyvä hetki pysähtyä tehtävälistan äärelle. Mitä siis on vielä tekemättä ja mitkä asiat on hoidettu?

Tehtävälistan voi kokonaisuudessaan klikata auki täältä, mutta kokoan tähän nyt vain tekemättömät asiat. Tässä voi tulla myös juttuja, joita en ole tehtävälistaa kootessani muistanut.

Kesken:

  • Lasten puuhavihkot. Myös puuvärien hankkiminen! Lapsia tulee vähemmän kuin kutsuimme, joten tämä ei ole iso hankinta.
  • Paperikoristeet. Vieläkin voisi muutaman viirinauhan askarrella.
  • Kukkien tilaus: olen ollut uudelleen yhteydessä kukkakauppaan, mutta en ole voinut ilmoittaa tarkkaa ruusujen määrää, koska en ole muistanut laskea maljakoita varastosta. Eli ne pitää laskea, ja sen jälkeen mennä käymään juttelemassa kimpusta.
  • Hääkarkeista osa on ostettu, mutta pari lajiketta saa vain tilaamalla.
  • Ohjelman runko on valmis, mutta aikataulua hinkataan vielä varmaan aika pitkään.
  • Hääpuvusta on vielä viimeinen sovitus jäljellä.
  • Työkavereideni juhlien suunnittelu on hyvässä vaiheessa. Tarjoilut on tilattu, kutsut toimitettu aikoja sitten ja astiatkin jo lainattu.
  • Avioliiton siunauksessa läheisillä on mahdollisuus eri rooleihin. Näistä ei ole vielä kovin monelle heistä puhuttu.
  • Puheiden pitäjät juhlassa ovat vielä osittain varmistamatta.

Kokonaan aloittamatta:

  • Istumajärjestys. Tähän haluan käyttää aikaa, sillä avain viihtymiseen juhlissa on se, että istuu kivassa seurassa. Lisäksi meidän pitää yhdessä suunnitella, miten pöydät sijoitetaan juhlatilaan järkevästi. Toki tätä on pohdittu monta kertaa, mutta ei vielä niin että mitään olisi syntynyt paperille.
  • Tarvikkeiden roudaaminen mökille alkaa vasta häiden alla.
  • Auralassa kaaso- ja bestmanporukan ruokailuja pitää suunnitella ja tehdä sitten edellisenä päivänä hankintoja.
  • Tusinan verran kuoharilaseja tarvitaan särkemistä varten.

Häästressiä minulla ei ole yhtään. Odotan juhlia kyllä innolla, mutta en stressaantuneena. Järjestelyt ovat hyvällä mallilla, enkä näe mitään katastrofin aineksia missään. Meillä on hyvä porukka kaasoja ja bestmaneja hoitamassa päivän sujuvuutta, ja etukäteen kaikki on kyllä hallussa. Heimarin yrittäjä on hyvin mukana suunnittelussa ja tekemässä meille täydellistä juhlapäivää. Avioliiton siunauksen toimittava pappi on luotettava ja keskustelut on käyty. Myös viikkoa aikaisemmin toimitettavan siviilivihkimisen osalta kaikki on hallinnassa.

Oikeastaan enää tarvitsee saada yksi isohko työjuttu hoidettua, että voin jäädä lomalle. Sitten pääsen nauttimaan tästä kunnolla!

Hääkuntoon?

Yllättävän monessa hääblogissa treenataan morsianta hääkuntoon. Siis laihdutetaan. Tai ei, kysehän on tänä päivänä painonhallinnasta. Jos kiloja on terveysriskiksi asti, ovat häät tietysti hyvä kohta tarkistaa liikunta- ja ravintotottumuksia. Monille morsiamille tärkeää on myös ihonhoito, jotta kasvot loistaisivat hääpäivänä. Monesti terveellinen ruokavalio liittyy näihin molempiin tavoitteisiin.

Sekä painonhallinta että iho-ongelmat koskettavat minua, ainakin hiukan. En pidä laihdutusta tai ihonhoitoa häiden keskeisimpänä valmistautumisena, mutta häistä olen saanut uuden motivaattorin vähän petrata omassa hyvinvoinnissa.

Olen sairastellut paljon viime vuosina, ja se on vaikuttanut ulkonäköönikin. Nuorempana vielä varsin persikkainen ihoni on kolmenkympin jälkeen muuttunut ongelmalliseksi. Jossain vaiheessa annoin jo periksi epätoivolle, kun ajattelin etten saa sitä koskaan kuntoon. Nyt olen taas jaksanut yrittää. Katsotaan, mitä kesään mennessä tapahtuu. Ihonhoidossa valitettavasti budjetti on tärkeä tekijä, sillä juuri nyt minulla ei ole varaa kosmetologin kasvohoitoihin, joista epäilemättä olisi paras hyöty. Siksi koetan tehdä kotikonstein ja keskihintaisilla tuotteilla sen minkä voin.

Sairaudet ovat vaikuttaneet myös painooni. Koskaan elämässäni en ole onnistunut laihtumaan perinteisin painonhallinnan menetelmin, vaan painoni on aina välillä pudonnut eri sairauksien vuoksi. Viimeksi näin tapahtui viime kesänä ja syksyllä, kun kilpirauhaseni äityi liikatoiminnan puolelle. Aloin saada lähipiiristä jo kuittailuja laihtumisesta, mikä vähän satutti, koska laihtuminen johtui ikävästä asiasta. Nyt kun lääkitys on (ainakin toistaiseksi) purrut, painoni on alkanut nousta sitä normaalia, lievää ylipainoa osoittavaa lukemaa kohti, jossa se on yleensä pysytellyt.

En vain halua, että painoni nousee. Viihdyn tässä muutamaa kiloa hoikemmassa kehossa, joten olen nyt lisännyt liikuntaa ja koettanut vähentää turhaa sokeria mielessäni mörkö nimeltä painonhallinta. Tavoitteena ei siis ole laihdutus vaan se, että paino ei enää nousisi. Tavoite se on sekin, eikä niin helppo kuin miltä kuulostaa, kun koko elimistö on valmis keräämään takaisin menetetyt rasvat, hormonit ovat sekaisin eri lääkkeistä ja jokainen liikuntakerta pitää suunnitella huolellisesti.

Juuri nyt sairausoireet pitävät minut jälleen pois kuntosalilta. Toivon kuitenkin, että terveyteni saadaan lähipäivinä taas oikeille raiteille ja kuntokuurini pääsee jatkumaan. Yritän välttää lysähtämisen kokonaan sohvaperunaksi. Vaikka kuntoni ei nyt juuri riitä kuntosalille, koetan käydä edes vähän kävelemässä tai lumitöitä tekemässä muutamana päivänä viikossa. Ettei koko liikuntatapa, jonka sain käynnistettyä, unohtuisi nyt huonompana hetkenä.

Mutta mikään pakkohan minun ei ole painoani tarkkailla, en ole lihava. Enkä sentään ole tehnyt kuten feissarimokien Saara, joka osti liian pienen hääpuvun käytettynä, koska kuvitteli laihduttavansa 15 kiloa ennen häitä…

10437775_10152364020629504_6457764525130996344_n
Tuuletus karonkassa 13.6.2014. Kuva: Ulla Savolainen.

Vaikka on tässäkin mekko asian yhtenä takapiruna. Toukokuussa olisi tiedossa tanssiaiset, jonne haluaisin pukeutua ihanaan vintage-tanssiaispukuuni, aitoon 1950-luvun unelmaan. Kyseinen iltapuku on ostettu väitöskaronkkaani, jolloin olin edellisen kerran (sairauden takia) hitusen hoikemmassa kunnossa. Toisin sanoen jos en saa pidettyä kiloja nyt kurissa, en mahdu pukuuni toukokuussa. Uutta en haluaisi ostaa (eikä ole varaakaan). Häämekon kannalta painolla ei oikeastaan ole niin väliä, sillä puku ommellaan minulle, joten siitä tulee sopivan kokoinen joka tapauksessa. Kestän kyllä katsoa itseäni hääkuvissa vähän pyörämpänäkin, ei se siitä ole kiinni.

Koska minun morsiuskuntoiluni on aika pientä ja vähäistä (kyse on 3-5 kilosta joita yritän estää kasaantumasta), suosittelen asiasta kiinnostuneita tutustumaan muihin hääblogeihin. Esimerkiksi Fitverstaan Bridal Bootcamp -ohjelma tuntuu olevan suosittu. Tässä(kin) kyllä nousee esiin, se, että monella kuntokuuriin lähteneellä morsiamella on jo ennestään liikunnallinen elämäntapa, jota nyt vain hiukan häiden alla tehostetaan. Esimerkiksi Aurooralla ja Laura V:llä on menossa Bridal Bootcamp, Niinalla on käynnissä aika hieno painonpudotusohjelma joka etenee erinomaisesti (r.e.s.p.e.c.t!), ja Sokeri on laihduttanut yhdessä kaasojensa kanssa (rakastan erityisesti postausta mokkapaloista – tunnistan itseni siitä!). Muut bloggaajat toimivat innostajina ja motivoijina myös minun kaltaiselleni vaatimattomampiin tuloksiin pyrkivälle painonhallitsijalle.

Edit. Tänään wordpress taas vaihteeksi takkuaa. Pahoittelut, että kuvan sijoittelu on ihan sekaisin.