Täydellinen juhlapäivä

Arki on alkanut taas loman ja häähuuman jälkeen, ja olemme molemmat palanneet töihin. Hääjuhlat ovat olleet paljon mielessäni, mutta en ole osannut tarttua kirjoittamiseen. On ollut vaikea päättää, mistä kirjoittaisin. Kävisinkö läpi koko juhlan vaihe vaiheelta, vai olisiko syytä jakaa se eri osasiin ja kirjoittaa jokaisesta osa-alueesta erikseen? Jaksaisiko joku lukea kaikkia niitä postauksia?

Päädyin siihen, että kirjoitan tämä yhden koontipostauksen. On muutamia asioita, jotka haluan vielä tallentaa tänne erikseen, mutta palaan niihin myöhemmin.

Meidän juhlapäivämme oli tosi onnistunut. Ainoa asia, johon ei voinut valmistautumisella vaikuttaa oli säätila, mutta senkin olimme valmistelleet niin hyvin kuin voimme: hääkäskyssä luki, että lauantaiaamuna klo 9 mennessä hääpari päättää, onko siunaus ulkona vai sisällä. Aamulla säätiedotukset näyttivät epävakaista, joten päästimme itsemme koko päivän hermoilun piinasta ja ilmoitimme kaikille, että pidämme siunauksen sisätiloissa. Tokikaan koko päivänä ei satanut montaakaan pisaraa, mutta ainakaan meidän ei tarvinnut hermoilla siitä.

Aamu Auralan huvilalla oli juuri niin ihana kuin haaveilin. Heräsimme M:n kanssa aikaisin niin että kiirettömyys jäi koko aamun päällimäiseksi tunteeksi. Osa miehistä saunoi pitkään aamu(päivä)saunassa, mutta naiset keskittyivät kampauksiin ja muihin asioihin. Kampaajamme Hanna tuli jo kahdeksalta, ja aamupäivän aikana hän loihti yhteensä seitsemän erilaista kampausta: minulle, kolmelle kaasolle, naispuoliselle bestmanille sekä kahdelle pikkutytölle. Tarjoilin aina kampausvuorossa olevalle vaaleanpunaista kuohuviiniä ja rentouduin itsekin. Silloin ei vielä jännittänyt.

Puoliltapäivin saapui paikalle valokuvaajamme Ilona Savitie. Siihen aikaan oli aika pilvistä ja tuulista, ja potrettikuvia ottaessamme palelin aika tavalla. Onneksi ei kuitenkaan satanut! Kuvaussession jälkeen oli aikaa vielä syödä hiukan.

Auralan huvila. Kuva: Ilona Savitie

Jännittäminen alkoi oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun muu hääseurue siirtyi vähitellen huvilaltamme juhlapaikalle vastaanottamaan vieraita. Klo 14:50 lähdimme kävelemään Auralasta Heimariin, ja silloin meitä molempia kyllä jännitti aivan valtavasti. En tiedä mikä hääseremoniassa jännittää, mutta silti niin kävi.

Avioliiton siunaus oli kaunis tilaisuus, jossa itkin liikutuksesta monta kertaa. Kuljimme saliin rakennetulle alttarille ystävieni jousikvartetin soittaessa Johann Pachelbelin Kaanonia. Valitettavasti olin unohtanut ottaa mukaan nenäliinan, joten pyyhin kyyneleitä käsin. Isäni lauloi Pekka Simojoen Rakkaus on lahja Jumalan, siskoni luki kauniin kohdan Raamatusta, ja meille tuttu rovasti siunasi avioliittomme lämmöllä ja rakkaudella kaasojen, bestmanien ja muutamien läheisten toimiessa avustajina. Lopuksi kvartetti vielä soitti Beatlesin All you need is love, eikä hymyni leveydellä ollut siinä vaiheessa rajaa.

Hääjuhla käynnistyi jouhevasti ja hiukan edellä aikataulusta, kun siirtyminen ulkoa sisälle jäi pois ohjelmasta. Mutta kiire ei ollut – puheensorina täytti salin heti onnittelumaljojen noston jälkeen. Ensimmäinen ohjelma siirrettiin edeltämään ruokailua, kun aikaa kerran oli. Bestmanina toiminut upseeriystävä kutsui kaikki paikalla olevat upseerit nostamaan onnittelumaljat hääparille.  Jokainen kohotti maljan meille, onnitteli lyhyesti omin sanoin, ja särki lasinsa säpäleiksi tähän tarkoitukseen varattuun saaviin. Sirpaleet lensivät komeammin kuin olin osannut odottaa! Osa lapsista hihkui riemusta, mutta ilmeisesti eräs tilanteen vieressä istunut pikkuinen oli myös vähän pelästynyt lasin räiskintää.

Heimari ylitti kaikki odotuksemme ruoan suhteen. En nyt käytä aikaa häämenun kirjaamiseen vaan kirjoitan siitä myöhemmin, mutta ruoka oli erinomaista. Etenkin vieressä kimmeltävästä Saimaasta kalastettu hauki nosti kehuja, samoin salaattipöytä. Itse paikalle tuomamme juustopöytä herätti herkkusuut, eikä juustoja montaa murua jäänytkään.

Ilmeisesti vieraanamme olleet lapset eivät olleet kuulleet, että karkkibuffet on täysin last season, sillä sen avautumisen ajankohtaa kyseltiin juhlan alusta asti. Kun jälkiruoan kohdalla karkkibuffet avattiin, sen ympärille kasaantui välittömästi lapsijoukko. Karkkeja lisättiin välillä, mutta toisin kuin luulin, meille jäi hääkarkkeja vain pieni kourallinen. Se oli todellakin menestys!

Ohjelmassa oli tilaa, että ehdimme juttelemaan vieraiden kanssa, kuten olin toivonutkin. Istuimme hääseurueemme kanssa samassa pöydässä, emme kahdestaan erillään muista. Ilta eteni nopeasti! Yksi leikkikin oli mukana. Olimme pitkin hampain suostuneet siihen, vaikka emme leikeistä innostukaan. Ehkä se kuitenkin oli hyvä, ainakin osa vieraista tykkäsi. Ja kuten sanottu, aikaa sillekin oli.

Puheita oli useita, ja niitä olen muistellut monta kertaa häiden jälkeen. Meidän molempien äidit pitivät puheen, ja sain kauniita kommentteja niistä jälkeenpäin (”Vau mitä äitejä!”) Kaasoistani A piti puheen, samoin M:n kummisetä. Lopuksi minä vielä kiitin kaikkia juhlan tekemisessä auttaneita, puhuin M:n ja minun rakkaudesta sekä siitä, että maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän rakkautta kuin vihaa.

Puheeni lopuksi kutsuin kaikki ulos, jossa otettiin keskitetysti ja organisoidusti koko joukko erilaisia ryhmäkuvia. Tämä oli minusta kiva juttu, sillä saimme yhteiskuvat monissa eri komboissa, ja kaikki halukkaat pääsivät kanssamme kuviin. Näitä kuvia on tosi mukava liittää sitten kiitoskorttien mukaan myöhemmin syksyllä.

Sotilashäät. Kuva: Ilona Savitie.

Sulhasen miekasta poltettiin synnit (ihan keskikokoinen liekki, krhm), ja leikkasimme kakkupalan. Sulhanen ojensi miekan bestmanilleen, joka nuoli siitä onnen rippeet. Heimarin tarjoilijat olivat tosi ihanasti tuoneet meille pöytään kahvit, leipäjuustot ja avecit muiden jonottaessa kahvipöytään. Se oli tosi kiva ele, josta ei ollut sovittu etukäteen. Kiitos tästä huomaavaisuudesta Heimarin väelle!

Häätanssi oli yksi juhlan huipennuksista. Tanssimme Etta Jamesin kappaleen At last, jonka bändi soitti ja ystäväni ja kaasoni K lauloi. Tuijotin tuoretta aviomiestäni silmiin ja hoin, että kuuntele nyt, K laulaa kuin enkeli! Sovitussa kohdassa hääseurue liittyi tanssiin, emmekä joutuneet olemaan silmätikkuna koko biisin ajan.

Yhtäkkiä ilta olikin jo pitkällä. Jossain kohdin tajusin, että juuri ketään ei istu pöydissä vaan tanssilattia on aivan täpösen täynnä iloista ja riehakasta juhlaväkeä. Kun bändi lopetti sovitusti klo 23, pyysimme heitä jatkamaan vielä muutaman biisin verran. Sen jälkeen lähdimme kohti Auralan saunaa, jossa oli vapaamuotoiset jatkot. Siskoni auttoi hääpuvun yltäni, jotta minun ei tarvinnut pelätä sen likaantumista, vaihdoin piilolinssit silmälaseihin ja lähdin ystävien keskelle jatkoille. Jaksoin huomattavan paljon pidempään kuin olin odottanut – kävimme yhdessä nukkumaan joskus kolmen aikoihin aamuyöllä.

Kun hääpaikan siivous vielä sujui seuraavana päivänä helposti ja jouhevasti, en voinut olla kuin tyytyväinen. Kieltämättä sunnuntaina iltapäivällä maistui uni, mutta maanantaina juhlat rasitukset olivat jo poissa, ja jäljellä vain suunnaton onni arvokkaasta siunauksesta ja hyväntuulisista bileistä.

Kuvia säästelen vielä vähän. Sain Ilonalta saman tien muutamia otoksia, mutta lisää tulee myöhemmin.

En ole keksinyt mitään, mikä olisi mennyt pieleen hääjuhlassamme. No joo, minulla olisi pitänyt olla nenäliina siunauksessa, mutta se nyt ei ollut suuri vahinko! Hyvä suunnittelu, tarkka hääkäsky (eli juhlan käsikirjoitus) ja luotettavat, oma-aloitteiset ihmiset hoitamassa hääjuhlan kulkua olivat avain onnistumiseen. Ja tietenkin vieraat, sillä vieraat tekevät juhlan. Kiitos ystäville ja sukulaisille, että olitte mukana! En unohda tuota päivää!

Advertisement

Jännän äärellä?

Viimeisen viikon aikana meiltä on kysytty toistuvasti, jännittääkö. Vastaus on aina ollut, että ei, meitä ei jännitä. Juhlajärjestelyt ovat hyvällä mallilla, eikä asiassa itsessään ole jännittämistä.

Mutta ehkä meitä kumpaakin jo kuitenkin vähän jännittää.

Omasta puolestani huomasin jännityksen alkuviikosta, kun tajusin että oikeasti meidän siviilivihkimiseen on vain muutama päivä. Ja nyt vain yksi yö, ja sitten se niin pitkään odotettu hääseremonia on ohi! Sen jälkeen ollaan naimisissa. Jos jännitykselle antaa vallan, se voisi todellakin viedä mukanaan jo pelkästään tuosta ajatuksesta.

Enemmän kuitenkin huomaan hermostuvani hetkittäin hääjärjestelyjen äärellä. Ei niin, että olisin väsynyt tai kyllästynyt häiden suunnitteluun tai suunnitelmien toteutukseen, mutta huomaan olevani välillä epävarmempi kaikkien hääjärjestelyjen suhteen ja kiristeleväni leukaperiä. Ja ihan suotta, tietenkin!

Yksi kesän kivoista hääbloggaajista, Valkoisen hunnun alla -blogin Emma kirjoitti kesäkuussa vietettyjen häiden jälkeen jälleen kerran siitä, että liika suunnittelu ja yksityiskohtien hiominen on turhaa. Ne ovat toki kivoja ja yksityiskohtien hiominen tyydyttää perfektionismiin taipuvaista luonnetta, mutta loppujen lopuksi ei ole mitään väliä sillä, miten servietit on taiteltu (tai kuten aiemmin olen todennut, ovatko ne paperiset vai kankaiset) tai millä fontilla nimikortit on kirjoitettu. Tärkeintä on hyvä tunnelma, ja se syntyy koska vieraamme ovat ihania ja onnellisia meidän puolestamme, koska me hymyilemme leveästi koko päivän ja koska emme anna liiallisen pingottamisen pilata juhlaa.

Tämän ajatteleminen saa minut yleensä rentoutumaan silloinkin, kun bridezilla sisälläni meinaa herätä. Tyynnytän itseäni unohtamaan pikkuseikat ja keskittymään kokonaisuuteen. Salin kokonaisilme tulee olevaan juhlava ja onnistunut, ja sitä ei voi eikä kannata tämän enempää enää suunnitella.

Pesin messinkiset kynttilänjalat viime viikolla ja mietin, että kaikki tulee olemaan aivan hienosti. Jo pelkästään näiden yli neljänkymmenen kynttilänjalan sekä lähes kolmenkymmenen pallomaljakon olemassaolo varmistavat, että kattaus on yksinkertaisen kaunis ja elegantti. Enempää ei kannata alkaa hikipisaroita vuodattaa kokonaisuuden vuoksi, tämä toimii kyllä.

Tällä viikolla olemme käyneet kukkakaupassa varmistamassa tilauksen, maistelleet talon viinit Heimarissa ja pesettäneet M:n univormun. Kampaaja Hanna soitti ja varmisti aikataulun, ja soitin meidät siunaavalle rovastille ja kerroin viimeiset muutokset siunauksen ohjelmaan. Huomenna tapahtuvaa siviilivihkimistä ei kovin erikoisesti tarvitsekaan valmistella, ja työkavereille ensi viikolla järjestettävien kesäjuhlien suhteenkin asiat ovat kunnossa. Kaikki juhlaamme tukevat tahot ovat erinomaisen hyvin kartalla juhlien järjestelyistä, ja kaikki tulee menemään erinomaisen hyvin.

Joten ei, mitään syytä jännittämiseen ei ole, vaikka isoja juhlia tehdäänkin.

 

Seitsemän päivää

Tätä kirjoitettaessa siihen on seitsemän päivää ja neljä tuntia. Sen jälkeen olemme naimisissa. Kuten eilen juttelimme, arjessa mikään ei muutu, mutta tuntuuhan se ajatus ihan todella hyvälle. Viikon kuluttua siis on häiden virallinen osuus, ja siksi nyt on hyvä hetki kirjoittaa hiukan niistä suunnitelmista.

M ei kuulu kirkkoon, joten meidät vihitään siviilimenoin. Hääjuhlassa viikkoa myöhemmin on sitten avioliiton siunaus ja hääjuhla. Siviilivihkimiseen paikalle tulevat vain todistajat: minun siskoni (poikaystävineen) sekä M:n veli.

Vihkiminen tapahtuu Helsingissä. Mietimme  paikkaa pitkään, mutta lopulta päädyimme pitämään lyhyen seremonian M:n perheen kaupunkiasunnossa, jossa yövymme aina pääkaupungissa käydessämme. Asunto on pieni mutta viihtyisä, ja kukilla ja pöytäliinalla sen saa sopivan juhlavaksi. Jääkaappiin voi varata shampanjaa ja mansikoita, eikä tarvise murehtia säästä tai monia Helsingin kauneimpia paikkoja kansoittavista turisteista.

Juhlava hetki tulee olemaan nopeasti ohi, sillä emme ole suunnitelleet sen kummempaa ohjelmaa. Hetken fiilisteltyämme lähdemme kohti ydinkeskustaa, sillä meille on varattu Kämpistä Runeberg-kabinetti. Syömme juhlavissa puitteissa hääpäivällisen, istumme mukavan ja viihtyisän illan. Hääyön vietämme Kämpissä.

Siviiliseremoniassa M:n ei tarvitse pitää univormuaan, enkä minä käytä morsiuspukua. Valkoinen mekko minulla kuitenkin on, ruusukuvioinen löytö Muotikuusta. Ajattelin hakea läheisestä kukkakaupasta ihan pienen ruusupuketin käteeni, ja ehkä yhden ruusun M:n takinpieleen. Edellisessä postauksessa esittelemäni ruusuteema siis on läsnä tässäkin pienessä tilaisuudessa.

Juttelin pari päivää sitten erään lähisuvun jäsenen kanssa erilaisista tavoista viettää häitä. Sekä yksityinen, pieni tilaisuus että suuret juhlat ovat molemmat minusta ihania, romanttisia tapoja juhlistaa avioliittolupauksia. Me saamme ne molemmat: intiimin, yksityisen ja rauhallisen, hyvää ruokaa ja juomaa sisältävän illan, mutta myös suuret ja perinteiset häät jäävät mieleen.

Ompelimossa

Kuten blogissa kerroin, kävin jo syksyllä ensimmäisen kerran Ateljé ompelimo Iinassa juttelemassa tulevasta hääpuvustani.

Ateljé Iina

Varsinaisesti työhön käytiin nyt maaliskuussa. Ensin kävin antamassa mitat, ja viikkoa myöhemmin Iinalla oli odottamassa lakanakankaasta tehty versio yläosasta. Sen avulla tehtiin sitten kaula-aukosta oikean kokoinen, asetettiin vyötärölinja oikeaan kohtaan (se tarkentuu kyllä vielä) ja katsottiin yläosan istuvuus oikeaksi.

Ensi viikolla on jo sitten ensimmäinen varsinainen sovitus! Hurjaa, miten nopeasti kaikki etenee kun vauhtiin lähtee! Kengät pitää olla jo mukana, jotta helman pituus saadaan oikeaan kohtaan. Iina myös muistutti siitä, että sovitukseen ei kannata tulla urheilurintaliiveissä vaan mahdollisimman hyvät liivit päällä. Parasta tietysti olisi, jos puvun voisi sovittaa jo niillä alusvaatteilla jotka ovat juhlassakin. Siksi käytin hyväkseni suosikkialusvaateliikkeeni Changen tarjouskamppiksen ja ostin häiden alusvaatteet tällä viikolla. Näin puku tulee sovitetuksi juuri oikeiden liivien kanssa.

Viime aikaiset sairasteluni kilpirauhasen kanssa aiheuttavat sen, että painoni vaihtelee jokseenkin hallitsemattomasti. Siksi on turvallista tietää, että ompelija jättää saumoihin varaa, jos käy niin että juuri häiden aikaan olen muutamia kiloja pulleampi kuin nyt. Toisaalta jos sattuu tulemaan liikatoimintavaihe ja laihdun, pukua saa viime hetkellä myös pienennettyä – tosin hieman väljä puku ei ole yhtä paha kuin liian tiukka.

Tiesin kyllä Iinan hyvän maineen, mutta olen silti ollut valtavan iloinen siitä miten helposti kaikki on sujunut puvun kanssa. Asiaa varmaankin edistää se, että minulla on niin vahva visio puvustani. Suunnittelussa ei siis tarvinnut lähteä ihan alusta asti, koska tiesin mitä halusin. Iina myös heti nappasi kiinni visiostani ja lähti toteuttamaan sitä ammattitaidolla. Minulla on todella turvallinen tunne pukuni valmistumisen suhteen. Siksi pyysin Iinaa myös muokkaamaan hiukan erästä ystävältä ostamaani iltapukua, jota tarvitsen toukokuun alussa ja joka kaipaa pienentämistä.

Koska maistraattimekko löytyi sattumalta Muotikuun outlet-rekistä, alkavat minut vaatteeni sekä vihkimiseen että hääjuhlaan olla siis varsin hyvin hallussa. Korutkin ovat jo valmiina, sormusta myöten. Korut ovat iso ja tärkeä juttu minulle, ja niistä on tämän kevättalven aikana tullut entistäkin merkityksellisempiä osia hääpäivän asussani. Kirjoitan niistä lisää ihan erikseen, kunhan varmistelen vielä pari asiaa.

Kutsut valmiina lähtöön

Neljän kuukauden kuluttua tähän aikaan on varmasti tärinää ilmassa. Vieläköhän olen väleissä kaasojeni kanssa, vai olenko jännitykseltäni tiuskinut heidät suutuksiin? Teen lähipäivinä tilannekartoituksen, mutta tärkein kuva valmisteluiden etenemisestä on tässä:

Hääkutsut ovat valmiina odottamassa postitusta. Tai kuvassahan ne ovat vielä ilman kuorta, mutta viime sunnuntaina yhteistyönä laitoimme kutsut ja infot kuoriin, tarrat ja osoitteet päälle ja postimerkit saman tien valmiiksi. Tässä vaiheessa en vielä näytä kutsuista tämän enempää, koska kutsut ovat vasta lähdössä.

Kutsut meille suunnitteli Larissa Lindroos, jyväskyläläinen nuori graafinen suunnittelija. Sain Larissaan yhteyden kyseltyäni syksyllä Jyväskylän ammattiopistosta, löytyisikö heiltä valmistumassa olevia graafisen alan opiskelijoita, joita kiinnostaisi meidän kutsujemme tekeminen. Sain opettajalta Larissan nimen, ja pian häneltä myös sähköpostin. Kävi ilmi, että Larissa oli suunnitellut kutsut myös viime kesänä vihityn ystäväni häihin, jolta sain myös lämpimät suositukset.

Kävin tapaamassa Larissaa Jyväskylän Viitaniemessä ammattiopiston hyvissä, ajanmukaisisa tiloissa. Olimme kotona jo jutelleet kutsujen perustyylistä ja olleet puolisoni kanssa ihmeellisen samaa mieltä suurista linjoista. Yksityiskohtien viilaaminen sovittiin minun hommakseni, mutta joka vaiheessa kyllä näytin versioita myös puolisolleni, joka kommentoi, tyrmäsi ja hyväksyi kutsujen eri versioita. Lopputulos vastaakin juuri yhteistä visiota, eikä ole kenenkään soolosuoritus sinällään – vaikka Larissa toki teki varsinaisen työn.

Ensimmäisellä tapaamisella Larissa kyseli, millaisia ideoita meillä oli, näytin pinterestin inspiraatiokuvia, kerroin mitä kaikkea haluaisimme painotuotteina ja sovimme jatkosta. Kävimme myös  katsomassa opiston painotalon puolta ja tutustumassa paperivaihtoehtoihin, jotka sain myös mukaani. Muutaman päivän kuluttua sain Larissalta sähköpostissa tarjouksen, ja kunhan sitä vielä hiukan tarkennettiin, meillä oli sopimus ja aloitimme työn.

Koko kutsujen suunnittelun ajan Larissa on ollut joustava, yhteistyöhalukas ja kuten ammattiinsa kuuluu, luova ja tarkka. Muutin mieltäni, tarvitsin harkinta-aikaa ja vääntelin yksityiskohtia monen monta kertaa, mutta hyvin kärsivällisesti Larissa aina toteutti pyytämäni muutokset ja teki myös omia ehdotuksiaan.

Aikataulu oli hyvin väljä, koska olin liikkeellä hyvissä ajoin eli jo marraskuussa. Oli mukavaa, että esimerkiksi tekstien miettimiseen oli hyvin aikaa. Itse kutsukortti on hyvin yksinkertainen ja tekstiltään lyhyt, mutta hääinfossa on sitäkin enemmän asiaa. Lisäksi meille tehtiin pienet häätarrat. Vielä kevään edetessä teetämme Larissalla ja ammattiopiston painotalossa muutamia muita painotuotteita, kuten paikkakortit, menut ja ohjelmat sekä muutamia yksittäisiä kylttejä.

Yksi ainoa moka tässä prosessissa tapahtui, ja se liittyi korttien kokoon. Kutsut ovat standardikokoa B6, kuten myös netin kautta tilaamani kirjekuoret. Kutsu mahtuu kuoreen hyvin. Mutta kun kutsu ja info ovat melko paksua paperia, ne eivät yhdessä enää mahdukaan kuoreen. Eli kutsun ja infon olisi pitänyt olla hitusen pienempiä kuin standardi, jotta ne olisivat sujahtaneet sujuvasti samankokoiseen kirjekuoreen. Loppujen lopuksi kyse oli pikkuasiasta, joka hoitui viime viikonloppuna tunnissa: viilsin terävällä mattoveitsellä jokaisesta pari milliä pois, minkä jälkeen kutsut mahtuivat kuoriinsa. Larissa vastasi viestiini heti, ja lupasi hyvittää myöhemmässä laskussa asiaa. Mitenkään erityisesti minua ei tämä asia suututtanut, vaikka sisäinen kiukkubridezilla olisi hyvin voinut herätä. Mutta kun homma hoitui, Larissa pahoitteli vilpittömästi ja myönsi ettei ollut tullut tätä ajatelleeksi (ja seuraavan tilaajan kohdalla huomioi asian), niin no harm done.

Vaikka työni puolesta olen tiennyt, että painopalveluiden hinnat ovat laskeneet viime vuosina, olen silti hiukan yllättynyt kutsujen edullisesta painatuksesta. Itse askarteleminen ei todellakaan ole välttämättä halvempaa, etenkin jos askartelusta ei erityisesti nauti niin että ilo toisi lisäarvoa. Meidän kutsujen hinnassa arvokkainta on Larissan suunnittelutyö, eli jos osaisin tehdä sen osuuden itse, varsinainen painotyö olisi hyvin halpaa. Tämä kokemukseni kutsukorttien teettämisestä on ollut ehdottomasti positiivinen, ja tulen varmasti jatkossakin teettämään pieniä painotöitä mieluummin kuin väkerrän itse askarteluja.

Postitan kutsut loppuviikosta. Asia on vielä kesken siksi, että haluan varmistaa että juhlapaikan omistaja tietää kutsujen olevan lähdössä: infossa on puhelinnumero, josta vieraat voivat varata majoituksen, joten puheluita saattaa pian alkaa tulla. Kesähotellista kun on kyse, voi talvisulku olla vielä käynnissä.

Kuva: Postin verkkokauppa.

Käytännön vinkki juhlia suunnitteleville: jos haluaa tietyt postimerkit kutsuihinsa, ne kannattaa tilata hyvissä ajoin Postin verkkokaupasta. Postin myymälöissä etenkään vanhempia merkkejä ei välttämättä ole kovin suuria määriä myynnissä. Verkkokaupastakin tilauksen saapuminen kesti ainakin kaksi viikkoa, mutta sain kuin sainkin oman pienen yksityiskohtani kirjekuoriin: Klaus Haapaniemen Kultajoutsen-postimerkit, jotka sopivat häiden teemaan kuin nakutettu. (Paitsi tietenkin olin tilannut niitä liian vähän,ja yhteen kuoreen tuli erilainen merkki… Vain yhteen!)

Ihanat kamalat polttarit

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, annoin listan polttareihini kutsuttavista ystävistä kaasoilleni viime viikonloppuna. Lista on aika lyhyt, tiivistin sitä aika tavalla, mutta toivon ettei kukaan pois jätetty loukkaannu. Listaa tehdessäni vatsanpohjaa kouraisi ja kutitti: minä ihan oikeasti teen listaa omien polttareideni vieraista. Kaikki eivät todennäköisesti tule pääsemään paikalle, niin se vain valitettavasti menee aikuisten kesken.

Polttareihin liittyviä toiveita ja suunnitelmia on käyty läpi ystävien kanssa aina ajoittain aikuisiän eri kohdissa, yleensä muiden polttareihin osallistuessa. Välillä olen ollut varma, etten halua mokomia juhlia lainkaan. Kun siskoni kerran hermostuessaan tiuskaisi, että jätetään sitten koko juhlat järjestämättä [koska kesä on tosi kiireinen jo nyt], tajusin kuitenkin heti että olisin pettynyt, jos polttareita ei olisi.

Tiedän, että kaasoni ja muut ystäväni järjestävät minulle juuri täydelliset juhlat. Kaasot kysyivät jotain suuntaviivoja tai toiveita, jotka kuultuaan he eivät vaikuttaneet yllättyneiltä – kyllä he minut tuntevat. Tänään ajattelin koota yhteen muutamia muitakin ajatuksiani polttareihini liittyen.

Minulle olisi tärkeää, että polttarit eivät tulisi kovin kalliiksi niihin osallistuville. Etenkin opiskeluaikana hirvitti välillä, miten paremmissa varoissa oleville ystäville järjestettiin polttareita, joissa morsiamen ohjelma oli niin tyyristä, että osallistuminen maksoi jokaiselle viikon ruokabudjettini verran, plus omat matka-, majoitus- ja ruokakulut vielä päälle. Vaikka nyt kaikki ystäväni ovat jo työelämässä, ovat elämäntilanteet erilaisia enkä haluaisi kenenkään joutuvan jäämään pois juhlista rahan vuoksi. Olen aika pienituloinen itsekin, ja toivon että polttarini pysyvät näiltä osin kohtuudessa.

Ystäväni tietävät, että naamiaisasussa hilluminen kaupungin kaduilla tai yökerhossa ei ole minun juttuni. Tämä on ollut selvää jo lukioikäisestä asti, ja koska vanhimmat ystäväni ovat tunteneet minut jo sieltä saakka, uskon että riski alusvaatteiden myymisestä Jyväskylän kävelykadulla ei ole kovin suuri. Olisin äimistynyt ja hyvin pettynyt, jos polttarini olisivat humalahuuruiset, pikkutuhmat karnevaalit. Melko kuivakka huumorintajuni ei kovin pitkään yleensä kestä härskejä juttuja ja kaksimielisyyksiä, joten uskon että ne on karsittu illan ohjelmasta minimiin.

Minulle riittäisi myös aivan mainiosti yhden vuorokauden juhlat koko viikonlopun kestävän sijaan, mutta järjestäjät päättävät varmasti, mikä on paras ratkaisu, sehän riippuu varmaan myös kempaloiden sijainnista.

Parhaita polttareita, joihin olen osallistunut, ovat olleet sellaiset joissa ei ole kiire minnekään. Yleensä paikkana tai ainakin illan viimeisenä kohteena on ollut kesämökki tai mahdollisuuksien mukaan jokin sauna, jossa on ihan rauhassa istuttu iltaa tyttöporukalla, naurettu, syöty, juotu (sekä alkoa että alkotonta) ja saunottu morsiussaunaa. Kaiken ohjelman ei ole välttämättä kiinnityttävä morsiameen tai tuleviin häihin – muutkin keskustelunaiheet ovat sallittuja. 

Kun ajattelen omia polttareitani, kuvittelen aina yleensä kesän, rantasaunan ja hyvää ruokaa. Ja parhaimmat ystäväni, joiden kanssa vietetään nauruntäyteinen, rento ilta ilman suorituspaineita. En tarvitse ylellisyyttä tai extremeä – toiveeni ja haaveni ovat varsin yksinkertaisia.

Tämä postaus on omistettu ystävyydelle. Kaiken se kestää: aikuiseksi kasvamisen, vaihtuvat elämäntilanteet, rakkaudet ja perheet, puolisovalinnat ja asuinpaikat. Huonon huumorintajun, herkästi palavan pinnan, loukkaamiset ja anteeksipyynnöt, erilaiset temperamentit ja luonteet, monenlaiset naurun- ja itkunaiheet. Ystäväni hyväksyvät minut ja minä heidät, juuri sellaisena kuin olemme, eivätkä aika ja etäisyys tätä luottamusta kuluta.

Osaa ystävistäni tapaan nykyään varsin harvoin. Juuri siksi odotan polttareiltani kaikkein eniten juuri rauhallista yhdessäoloa rakkaimpien ystävieni kanssa.

Kuvat lainattu Pinterestistä.

Häiden viralliset osuudet

Toistaiseksi konkreettisin asia, minkä olen häiden eteen tehnyt, on ollut maistraattivihkijän varaaminen. Kaikki koristeet tai kampaukset tai kukkasuunnittelut tuntuvat etäisiltä siihen verrattuna, että sain tietää milloin meistä tarkalleen ottaen tulee aviopari. Toinen tärkeä puhelu joulukuussa oli se, jossa tuttu pappi kertoi tulevansa siunaamaan avioliittomme hääjuhlaan.

Puolisoni ei kuulu kirkkoon joten kirkkohäitä ei ole ohjelmassa, mutta minä haluan saada kirkollisen siunauksen avioliitollemme. Solmimme siis siviiliavioliiton maistraatissa ja hääjuhlan alussa avioliittomme siunataan. Meillä oli käytännössä kolme vaihtoehtoa maistraatille: lähin kaupunki Jyväskylä, puolison työkaupunki Lappeenranta tai kätevästi tavoitettavissa oleva Helsinki. Päivämäärä oli päätetty jo aikoja sitten.

Olin jo itsekseni päätynyt siihen, että Helsinki olisi kätevin vihkipaikka, mutta emme olleet yhdessä vielä puhuneet asiaa loppuun asti. Sain kuitenkin äkisti tietää (tästä on jo aikaa, pahoittelut etten muista tarkkaa päivää), että Helsingistä saa jo vihkiaikoja kesälauantaille, ja ne hupenevat nopeasti. Tein äkkiratkaisun, soitin maistraattiin ja sain meille juuri sellaisen vihkiajan kuin halusin. Koska meidät vihitään viikkoa ennen juhlaa, meillä oli varaa olla joustava kellonajan suhteen toisin kuin niillä pareilla, jotka ovat varanneet juhlat samalle päivälle. Puolisolle tämä äkkiratkaisu onneksi sopi hyvin, kun hän illalla sai sen kuulla.

Sen puhelun jälkeen vähän tärisytti. Tuntui että häät olivat yhtäkkiä muuttuneet todeksi: me olemme oikeasti menossa naimisiin.

Miksi Helsinki? Monestakin syystä. Vietämme melko paljon aikaa siellä, ja vaikka Helsinki ei lempikaupunkini olekaan, siellä on tapahtunut paljon hyviä asioita ja luotu yhteisiä muistoja. Aika iso syy on myös se, että vihkimiseen paikalle haluamme ihmiset – siskoni poikaystävineen sekä puolisoni veli – asuvat Helsingissä. Ajattelin, etten halua painostaa heitä reissaamaan ympäri Suomea koko heinäkuuta vaan voisimme ihan hyvin tuoda yhden heidän läsnäoloaan vaativan hetken lähemmäs heitä.

Hääjuhla puolestaan alkaa avioliiton siunauksella Saimaan rannalla. Siunauksen tulee toimittamaan ystäväni isä, eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, joka on tuntenut minut lukioikäisestä asti. Sain huomata, että minulle oli yllättävänkin tärkeää, että pappi on tuttu. Tajusin asian merkityksen odottaessani ystäväni isän soittoa. Olin pyytänyt häntä tähän tehtävään, mutta hän halusi miettiä asiaa hetken – kirkkoherran virasta eläkkeelle jäätyään hän ei ole tehnyt kirkollisia toimituksia, ja kunnioitan tietenkin hänen periaatettaan. Hän halusi myös tavata avopuolisoni ennen päätöstään. Sitä onnellisempi olinkin kun hän soitti, kertoi miettineensä asiaa ja tulevansa mielellään siunaamaan avioliittomme.

Hänen päätöstään odottaessani olimme miettineet esimerkiksi sitä vaihtoehtoa, että saisimme jonkin sotilaspastorin siunaamaan meidät. Tuntui siltä, että jos pyydämme vieraasta kaupungista (koska emme asu kaupungissa jossa juhlat ovat) jonkun vieraan papin, koko seremoniasta tulee ulkokultainen ja vain tyhjiä sanoja sisältävä rituaali. Nyt tiedämme, että pappi tulee juhlaan koska hän itse haluaa tulla, se merkitsee hänelle jotain ja hän siunaa avioliittomme lämpimällä sydämellä ja ystävyydellä.

Hääpäivämme, se joka kaiverretaan sormuksiin, on se päivä jolloin avioliittomme solmitaan, siis 15. heinäkuuta. Hääjuhla on viikkoa myöhemmin, mutta silloin olemme jo naimisissa: sormukset on vaihdettu, eikä kukaan luovuta minua alttarilla kenellekään. (Siihen en kyllä olisi suostunut muutenkaan.) Vihkipaikka on vielä mietinnässä. Maistraatti on kiinni lauantaisin, joten meidän pitää päättää paikka, jonne vihkijän pyydämme. Heinäkuisessa Helsingissä on onneksi runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Vihkimisen jälkeen menemme viiden hengen hääseurueemme kanssa syömään hääpäivällisen. Siitä suunnitelmasta kerron lisää kunhan pääsen tarkistamaan varatun paikan ja sillä tavoin varmistamaan lopullisesti päivällisvalintamme.

Kuninkaallista morsiusloistoa

Joululoman alkajaisiksi lähdimme puolison kanssa risteilemään Itämerelle, ja vietimme Tukholmassa muutaman tunnin. Jo syksyllä olin ihastunut uutiseen, että Tukholman kuninkaanlinnaan tulisi näytille prinsessojen ja kuningattaren hääpukuja 1900-luvun jälkipuolelta. Näyttelyllä juhlistetaan kuningatar Silvian ja kuningas Carl Gustavin 40-vuotista avioliittoa.

Tukholman-matkan lähestyessä olin niin väsynyt, etten jaksanut enää ottaa selvää näyttelystä. Näin vain jostain, että sinne voi ostaa lipun etukäteen. En jaksanut alkaa säätää sellaisen asian kanssa viimeisinä työpäivinä ja kuvittelin, että ilman ennakkolippua jono olisi varmaankin liikaa.

Onneksi loman aloitus piristi, ja menin kuitenkin katsomaan Kuninkaanlinnan liepeille, josko näyttelyyn pääsisi. Ja pääsihän sinne! En halunnut puolisoani mukaan, koska prinsessajutut eivät häntä oikeastaan kiinnosta, ja halusin nauttia  näyttelystä rauhassa. Siispä mies lähti etsimään Gamla Stanista sopivaa lounaspaikkaa, ja minä suuntasin linnaan.

Lippu kustansi vajaat 17 euroa, mikä on kieltämättä suolainen hinta. Samalla lipulla olisi päässyt muihinkin Kuninkaanlinnan näyttelyihin, mutta minua kiinnostivat tällä kertaa vain nämä hääpuvut. Mutta oli se kyllä sen arvoista. Näyttely oli hienosti toteutettu, ja olihan se aikamoinen elämys nähdä ne puvut, kengät, korut jne. aitoina, ei vain kuvien välityksellä. Esillä oli myös kunniamerkkejä ja univormuja, mutta ne kuuluivat kai perusnäyttelyyn – en ole varma, kun en ole kuninkaanlinnan tässä osassa aiemmin käynyt.

Esillä olivat kuningatar Silvian – tai neiti Silvia Sommerlathin –  puku vuodelta 1976, sekä kolme varsin tuoretta Ruotsin prinsessojen morsiuspukua: kruununprisessa Victorian, prinsessa Madeleinen sekä tuoreimpana prinsessa Sofian puku. Hienosti mukana on myös prinsessa Lilianin yksinkertainen, vaaleansininen puku vuodelta 1976. Ruotsin prinsessa Lilian oli nykyisen kuninkaan Carl Gustavin sedän, prinssi Bertilin puoliso. Bertil ja Lilian elivät yhdessä, mutta prinssi ei saanut kruununperimysjärjestyksen takia (tai jotain) mennä naimisiin taviksen kanssa. Vuonna 1976 Carl Gustav antoi sedälleen luvan mennä naimisiin – Lilian ja Bertil olivat siinä vaiheessa jo vanha pari, ja Lilian epävirallisesti osa kuningasperhettä. Tästä ei toki näyttelyssä puhuttu mitään (ainakaan en huomannut), vaan Lilianin puku oli mukana samanarvoisena kuin muidenkin prinsessojen.

Kuningatar Silvia, 1976.

Kuninkaallisista morsiuspuvuista näkee, että mitä ylempi asema, sen hillitympi puku. Silvia Sommerlathista tuli avioliiton solmittuaan kuningatar, sillä Carl Gustav oli jo tuolloin kuningas. Silvian puku on Diorin muotitalosta, se on pitkähihainen ja kaulus on hyvinkin umpinainen. Puku on upea ja henkii 1970-lukua – ja kuningattaren asemaa.

Nuorempien prinsessojen puvuissa näkee minusta saman tyylieron. Kruununprinsessa Victorian hääpuku on minun ehdoton suosikkini. Se on yksinkertainen ja koristelematon, kuningattaren puku sekin – paitsi että se on paljon avoimempi kuin Silvian aikoinaan.

Kruununprinsessa Victoria, 2010.

Sekä prinsessa Madeleinen että prinsessa Sofian – neiti Sofia Hellqvistin – puvuissa on paljon enemmän pitsiä ja koristeita kuin (tulevien) kuningattarien. Varmasti muotikin muuttuu ajan mittaan, ja ovathan kaikki naiset myös omia persoonallisuuksiaan, jolloin heidän pukunsakin ovat erilaiset. Madeleinen puvussa on eniten pitsiä, ja Sofia palasi pukuvalinnassaan jälleen pitkähihaiseen malliin – tosin huomattavasti avonaisempaan silti, kuin anoppinsa pitkähihainen puku.

Prinsessa Madeleine, 2013.

Prinsessa Sofia, 2015.

Puvut oli laitettu esille kokonaisuuksina: jokaisen puvun pitkän laahuksen jäljessä olivat morsiusneitojen ja sulhaspoikien puvut, ja esillä olivat myös kengät. Hunnut olivat erillisessä vitriinissä. Victoria käytti samaa pitsihuntua kuin äitinsä aikoinaan, ja tämä huntu on suvun perintökalleus. Korutkin esiteltiin, mutta ymmärrettävästi niistä oli paikalla vain kuvia.

Morsiuskimput vasemmalta: Silvia, Lilian, Victoria, Madeleinen, Sofia.

Näyttelyssä esiteltiin pukujen lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi hääkimput kuvailtiin tarkasti. Kuninkaallisia hääperinteitä esiteltiin, esimerkiksi se tieto, että kesäkuun 19. on perinteinen Ruotsin kuningasperheen hääpäivä. Infotauluissa kerrottiin häiden yksityiskohdat kuten morsiustytöt ja sulhaspojat, seremoniamestarit jne.

Voi kuulostaa hassulta, mutta näyttelyssä käyminen kyllä oikeasti inspiroi hääsuunnitteluissa. En elä harhaluulossa, että hääpäivä olisi jotenkin ainutlaatuinen prinsessapäivä, enkä tavoittele kuninkaallista loistoa. Mutta ihan jo pelkästään noihin hääkimppuihin tutustuminen antoi ajatusta omasta kimpustani. Ihailen kruununprinsessa Victoriaa valtavasti, ja ehkä jotenkin alitajuisesti olen ajatellut hänen pukuaan omaani suunnittelessani. Pukuni tulee olemaan ihan erilainen kyllä – tealength,  Ateljé Iinan tekemä, kuten kerroin – mutta pitsit ja rusetit puuttuvat siitäkin. Kuten Victorian puku, myös minun morsiuspukuni tulee olemaan kaunis yksinkertaisuutensa vuoksi. Silkki tekee siitä hohtavan kauniin. Victoria käytti sukunsa diadeemia, minulla tulee (toivottavasti) olemaan puolisoni suvun perintönä kulkeva morsiuskruunu.

Voin lämpimästi suositella Kungliga Slottetin näyttelyä kaikille (kuninkaallisista) häistä kiinnostuneille! Näyttely on avoinna maaliskuun 17. päivään asti, ja nettisivuilta löytyy tietenkin lisätietoja.

Onni ja ilo hääpuvusta

Facebookin häät 2017 -palstalla osa morsiamista kertoo puhjenneensa itkuun, kun ”se oikea” hääpuku osuu viimein sovituksessa kohdalle. Ajattelin, että no jopas, täytyy olla aikamoisesti hermoiltu asia, jos ihan kyyneliksi menee, ja en minä ainakaan. Vähänpä tiesin!

Alkuviikon iltoina istuin tunteja tabletti kädessäni ja etsin myynnissä olevia, budjettiini sopivia pukuja. Viesteilin kolmen eri myyjän kanssa, kyselin pukujen mittoja ja yksityiskohtia. Hermoilin tämän päivän vierailua ompelimoon ja valmistauduin siihen, että Iina ei innostu unelmapuvustani vuokrapukuna.

Tänä aamuna kävelin työpaikalta Rajakadulle kirkkaassa auringonpaisteessa, enkä enää jaksanut ajatella ja jännittää. Nautin reitistä ja säästä täysin siemauksin, sillä Jyväskylän Rajakatu on minulle varsin merkityksellinen paikka. Vuonna 2011 kirjoitin nimittäin kirjan alueen elämästä ja historiasta. Teos oli Jyväskylän ammattikorkeakoulun tilaustutkimus, jonka JAMK teetti, koska sen pääkampus muutti Rajakadulle. Projektin aikana haastattelin kaikkia kadun yrittäjiä, myös Iinaa. (Ykkösblogissa on kirjasta juttua.)

Yrjönkatu aamuauringossa

Loppujen lopuksi vierailu ompelimoon kesti vain parikymmentä minuuttia. Ihan turhaan stressasin! Ateljé Iinan omistaja on ihana, ja ymmärsi heti mistä oli kyse ja millaisen puvun haluan. Se ommellaan minulle, mutta se jää Iinalle vuokrapuvuksi, mikä tekee siitä minulle edullisemman. Ompelimosta lähdettyäni nauroin ääneen ja hehkuin kilpaa auringon kanssa. Mietin, että onpa hullua olla näin täydellisen onnellinen yhden mekon takia, mutta silti olin – ja olen edelleen.

Vieläkään en laita tähän sitä tärkeintä ja rakkainta inspiraatiokuvaani. Mutta kerron: puvustani tulee tea length -mittainen (tai ainakin polven yli, mutta ei maahan asti), valkoinen (pehmeä sävy, ei kova puhdas valkoinen), pienillä hihoilla ja suljetulla selällä. Siinä ole pitsiä, tylliä tai helmiä, jotka kaikki toki ovat kauniita hääpuvun koristeita, mutta eivät sovi tämän puvun tavoitteeseen. Pelkkä kangas riittää, ja materiaaliksi tuleekin silkkiä, joka hohtaa kauniisti. V-kaula-aukko ja etumus on poimutettu kauniisti, ja taakse tulee sievä nappirivistö.

Puvun valintaan liittyvät myös sen asusteet, joista kirjoitan oman postauksensa joskus toiste.

Valintani puvun yksityiskohtien suhteen sopii juuri minulle. En tuntisi oloani mukavaksi ilman olkaimia, ja hihatonkin tuntuu hiukan hankalalta näillä alleilla. Lisäksi haluan, että selässäni oleva tatuointi peittyy. En häpeä tai paheksu sitä, mutta en myöskään halua sen näkyvän häissä, jos vain on mahdollisuus peittää se. Jonain päivänä tulen ottamaan käsivarteen tatuoinnin, ja sen tarkoituskin on näkyä, mutta selkätatska on aikanaan otettu juuri siksi, että sen voi peittää.

Iinan mukaan suuntaus häneltä tilatuissa puvuissa on kohti yksinkertaisuutta: viime vuodet häämuotia onkin hallinnut pitsi ja tylli, ja nyt vähitellen niistä aletaan karsia. Myös hihoja kuulema on enemmän, ja yksinkertaisuus on ainakin ompelijalla pukunsa teettävien makuun. Epäilemättä minun kaltaisiani on muitakin, jotka eivät löydä kaupoista sitä unelmien pukua, ja siksi turvautuvat ompelijaan. Siksi ompelijan ateljéssa trendit voivat olla hiukan erilaisia kuin morsiusliikkeissä. En tiedä, kunhan arvailen.

Mietin myös Rajakatua kävellessäni, miten paljon helpompaa olisi järjestää häät kotiseudulla, jossa tunnen palvelut. Esimerkiksi kukat hakisin suosikkikukkakaupastani Ruusupuusta, ja oma vuosikausia hiuksiani hoitanut kampaaja on myös Jyväskylässä. Tietenkin hääpaikkakunnaltakin löytyy ammattitaitoa, mutta olen aika asiakasuskollinen ja suosin mielelläni paikkoja, jotka tunnen ja joihin luotan tottumuksesta.

Kukkakauppa Ruusupuu, Jyväskylä

Minun hääpukuasiani järjestyi juuri parhaimmalla tavalla, jota toivoin mutta johon en uskaltanut luottaa.

Mistä sinä aiot etsiä pukua? Tiedätkö tarkkaan, millaisen haluat? Vai oletko jo ostanut hääpukusi?

Hääpukupohdintoja

Tutustuminen häätarvikekirppareihin, joista muutama päivä sitten kerroin, selvitti minulle myös yhden asian: en tule ostamaan hääpukua uutena. Internet pursuaa myynti-ilmoituksia, joissa kalliista puvusta yritetään päästä eroon, sillä totuushan on, ettei sillä puvulla tee yhtään mitään hääpäivän jälkeen. Harva onnistuu muokkaamaan hääpukuaan niin, että se olisi vaikkapa iltapukuna käyttökelpoinen. Varsinkin ne pitsi- ja prinsessaunelmat ovat melkein mahdottomia hyötykäyttää. Hääpukukirpputoreilla onkin melkolailla ostajan markkinat: valikoimaa löytyy runsaasti.

Usein jo uutenakin morsiusliikkeestä ostettuun pukuun tehdään muutoksia, ja myös käytettyyn pukuun joutuu yleensä vähän jotain trimmauksia teettämään. Mutta sehän ei haittaa, pääasia että puku istuu hyvin ja siitä voi olla ylpeä.

Myös huntu löytyy helposti käytettynä, ja hääkenkienkin löytymiseen on hyvät mahdollisuudet.

Käytettyjä pukuja myydään myös ihan liikkeissä. Aion käydä ainakin jyväskyläläisessä Wedding Garagessa, ja Helsingissä Lovebirds lienee jossain vaiheessa myös visiittilistalla. Minulla vain on ongelma.

Kuten näistä inspiraatiokuvista ehkä huomaatte, minulla on jo käsitys, minkä tyylisen hääpuvun haluan. Polviin asti tai puolipohkeeseen ulottuvan, A-linjaisen, hihallisen tai ainakin olkaimellisen puvun. Kangas voi olla tylliä, satiinia tai ehkä jopa pitsiä. Tähän en vielä laittanut sitä kaikkein rakkainta inspiraatiokuvaani, koska… Noh, jotain sentään pidän ihan vain itselläni.

Lyhyitä pukuja ei ole kovin paljon myynnissä käytettynä, ainakaan kauniita sellaisia. Eräs vaihtoehtosuunnitelmani onkin, että A-linjaisesta tyllipuvusta (joita on myynnissä paljon) voisi muokata lyhyen.

Joka tapauksessa tavoite on, että kengät, huntu ja puku eivät yhteensä ylittäisi 600 euroa. Ja tässä budjetissa kengät on jo laskettu kalliimmanpuoleisiksi, eli mekko ei saa olla kovin kallis.

Eräs vaihtoehto, jota ostamisen sijaan mietin, on vuokrapuvun teettäminen. Jyväskyläläinen Ompelimo Ateljé Iina ompelee hääpukuja myös vuokrakäyttöön, jolloin niiden hinta jää huomattavasti ostopukua alemmas, eikä pukua tarvitse pitää itse. Se kuitenkin ommellaan tilaajan toiveiden ja mittojen mukaan.

Iina on muutenkin erittäin hyvässä maineessa töidensä perusteella, varmasti yksi alueemme parhaista, ellei paras. Kysyin tällä viikolla sähköpostilla, missä vaiheessa kannattaisi tulla käymään ensimmäisen kerran ja aloittaa keskustelu hääpuvusta. Iina vastasi, että hetimmiten. Tämä kesä oli kuulema ollut niin täysi, että hän mieluusti ottaisi tilaukset ja varaukset mahdollisimman ajoissa.

Eli lopputulema: olen menossa jo ensi viikolla käymään Iinan juttusilla. Hui! En arvannut, että pukuasia tulisi ajankohtaiseksi näin pian! Kerron sitten, mihin ratkaisuun Iinan luona käytyäni päädyn, ja mitä uusia ajatuksia ompelijan kanssa keskustelu herättää.