Häämatkalla ja roomalaisia ruokakokemuksia

Kävimme syyskuussa häämatkalla Roomassa. Kirjoitin jo toiseen blogiin lyhyesti häämatkan fiiliksiä, mutta halusin koota tänne vielä niitä reissuun liittyviä juttuja, jotka tekivät matkasta erityisesti juuri häämatkan verrattuna tavalliseen lomaan Roomassa.

hääpari aukiolla
Hääpari kuvauksissa Pantheonin edustalla.

Ensimmäinen asia on hotellin sijainti. Koska saimme häälahjaksi ystäviltä ja sukulaisilta taloudellista tukea häämatkaa varten, meillä oli varaa majailla aivan Rooman ytimessä. Hotel Navona oli oikein miellyttävä hotelli parin korttelin päässä Piazza Navonalta. Kiitos matkatoimistollemme Helin Matkoille erinomaisesta hotellisuosituksesta! Emme todellakaan joutuneet pettymään majoituksen valinnassa.

Olin erityisen tyytyväinen runsaaseen ja monipuoliseen aamiaiseen, jollainen ei Välimeren maiden hotelleissa ole ollenkaan itsestään selvyys. Minä kuitenkin olen aamuisin yleensä varsin nälkäinen, ja etenkin turistina kaipaan tankkausta aamuisin. Navonassa oli ystävällinen henkilökunta ja hyvin toimiva langaton verkko. Saapuvaa hääparia odotti myös yllätys huoneessa.

hääparin tervehdys
Tervetulotoivotus

Matkatoimistomme oli järjestänyt tämän hauskan yllärin! Huoneemme oli tilava, turhankin tehokkaasti ilmastoitu, sisälsi turvalokerikon ja lepohetkiä varten kylpytakit ja -tossut. Mitä muuta voi toivoa? Pohjapiirroksesta näimme, että huoneemme oli ainakin sen kerroksen suurin.

Saimme häälahjaksi kiertoajelun roomalaisessa turistibussissa. Tiedättehän ne kaikissa isoissa kaupungeissa kiertävät hop in – hop off -tyyppiset isot bussit, jotka kiertävät keskeisiä nähtävyyksiä? Roomassa näitä bussikierroksia järjestää monikin firma, mutta helposti löysimme sen johon meillä oli liput. Otimme bussikierroksen heti ensimmäisenä hommana Roomassa, koska sen avulla hahmottaa helpommin kaupungin suuntia ja etäisyyksiä. Tämä oli tosi kiva lahja!

Häämatkan hiukan tavallista runsaampi budjetti mahdollisti myös sen, että saatoimme ilman huolta syödä joka ilta hyvin. Ruoka on meille tärkeää, ja nautimme kovasti hitaista, monen ruokalajin illallisista hyvissä ravintoloissa. Hyvän ravintolan löytäminen vieraassa maassa ja kaupungissa on kuitenkin vaikeaa, joten olimme pyytäneet matkatoimistoamme apuun. Pyysimme heitä varaamaan (yhteistyökumppaniensa kautta) etukäteen meille pöydän jostain hyvästä ravintolasta, jotta varmistaisimme ainakin kerran saavamme erinomaisen aterian – jos kävisi niin huono tuuri, ettemme löytäisi itse kuin keskinkertaisia paikkoja. (Näin kävi esimerkiksi Valenciassa.)

Huolemme oli kuitenkin turha, sillä löysimme monta hyvää ravintolaa. Kadulla kulkien on vaikea erottaa, mikä on hyvä paikka, etenkin kun reittimme kulkivat lähinnä turistien suosimilla alueilla. Tässä kohdin opin kuitenkin, että matkaoppaisiin voi luottaa ja niistä kannattaa lukea vihjeitä. Olin hankkinut kirjakaupasta kaksi pientä matkaopaskirjasta, ja niiden avulla löysimme kaksi reissun parasta ravintolaa.

Ensimmäinen oli Casa Coppelle, joka oli aika fiini paikka. Tunsin itseni vähän nuhjaantuneeksi  pitkän päivän jälkeen, ja olisin mieluusti laittanut siistimmän mekon jos olisin arvannut, että paikka oli näin hieno. Mutta ruoka oli tosi hyvää ja palvelu melkein hemmottelevaa. Yksityiskohtana todettakoon, että naistenhuoneessa ei ollut paperisia käsipyyhkeitä vaan pieniä, kauniisti viikattuja, valkoisia froteepyyhkeitä. Kädet kuivattiin sellaiseen, minkä jälkeen ne laitettiin pyykkikoriin. Aikamoista hemmottelua minun mielestäni! Casa Coppellessa söin myös ihan järkyttävän hyvää tiramisua.

Toinen opaskirjan suositukseen perustunut löytömme oli kapealla sivukadulla Via de Barbierilla sijaitseva Renato e Luisa. Menimme sinne Vesuvius-päivän jälkeen täysin uupuneina. Jouduimme jonottamaan, mutta olin niin poikki etten jaksanut lähteä etsimään muuta paikkaa vaan jonotin mieluummin sen vartin verran, mitä tarjoilijat arvelivat kestävän pöydän vapautumiseen. Onneksi jonotin! Paikka oli ihana, täpötäynnä paikallisia, taivaallista ruokaa ja hyviä viinejä. Ihastuimme paikkaan niin paljon, että varasimme sinne pöydän myös häämatkan viimeiseksi illaksi, joka oli perjantai. Silloin ravintola täyttyi paikallisista roomalaisperheistä, eikä turisteja mahtunut joukkoon meidän lisäksemme kuin muutama. Se oli ehdottomasti loman paras ravintolakokemus.

Matkatoimiston välityksellä meille ehdotettiin ennen reissua ravintolaa nimeltä Ristorante al Pantheon. Klikkasin saamani linkin auki ja nopeasti katsoin että kiva, sehän on ihan lähellä Pantheonia, se on varmaan hyvä – kiitos, se käy hyvin, varatkaa vaan sieltä pöytä. Jälkeenpäin on hyvä todeta, että olisi pitänyt tajuta. Mutta en minä tajunnut – en tuntenut Roomaa, enkä ole niin kokenut matkailija että olisin heti ymmärtänyt yhdistää kaksi asiaa. Nimittäin Pantheonin vieressä oleva ravintola tarkoittaa tietenkin täydellistä turistirysää.

Niinpä se  illallinen, jonka olimme etukäteen varanneet ikään kuin reissun huipentumaksi, oli keskellä pahinta turistialuetta ja juuri sellaisessa ravintolassa, joita välttääksemme pyysimme matkatoimiston apua pöytävarauksessa. Se ei ollut roomalainen ravintola vaan turistiravintola.

Söimme kyllä sielläkin hyvin, ja vastaanotto oli todella lämmin. Tunsimme itsemme odotetuiksi ja tervetulleiksi, kun pöydällämme oli kynttilä ja runsas ruusukimppu, ja tarjoilija toi proseccolasilliset heti saavuttuamme. Ruoka oli hyvää ja söimme itsemme kylläiseksi, ja olihan se elämys istua hämärtyvässä Rooman illassa katsellen Pantheonin kauneutta.

illallinen pantheonilla
Ristorante al Pantheon

Jäin ihmettelmään hiukan kulttuurien erilaisuutta. Meidän matkatoimistomme italialainen yhteistyökumppani tosiaan arveli, että tällainen ravintola olisi eniten meidän mieleemme, eikä suomalainen matkatoimisto korjannut asiaa. Selvästikään en ollut tarpeeksi painottanut sitä, miksi toivoimme heidän ehdottavan meille hyvää ravintolaa: halusimme välttää turistiravintoloita ja syödä aidossa roomalaisessa tavernassa, jota paikallisetkin suosivat.

Mutta emme jääneet suremaan asiaa, koska kuten sanoin, ateria oli miellyttävä ja omalla tavallaan elämys. Se, että lasku oli lähes kaksinkertainen esimerkiksi Renato e Luisan yhtä laajaan illalliseen verrattuna, on hinta siitä, että näimme kun tähdet syttyivät tummansinisenä samettina hohtavalle Rooman yötaivaalle Pantheonin yllä.

Vielä yhden ravintolan haluan mainita, vaikka en muistakaan sen nimeä. Matkaoppaiden lisäksi suosituksia kannattaa kysyä kavereilta. Pitkällisen etsinnän jälkeen löysimme Trasteveren alueelta mainion roomalaisen lounasravintolan, jota puolison kaveri lämmöllä suositteli. Se oli ainoa paikka, jossa tarjoilija vaihtoi tilauksemme kun olimme ensin kertoneet, mitä ottaisimme. ”Ette te halua noita syödä. Te varmaankin haluatte jotain mitä roomalaiset itsekin söisivät? No ottakaa tätä ja tätä, ja rouvalle ei siis kalaa? No sitten tätä.” Ateria oli ihana!

Kun seuraavan kerran menemme Roomaan jonain päivänä, joudumme varmaankin tinkimään hotellin tasosta ja illallisten runsaudesta, mutta ei se mitään. Häämatkan kuuluukin olla jotain vähän erityistä, enkä unohda tätä lomaa ikinä.

 

Mainokset

Tärkeimmät häälahjat

Hääkutsussa esitimme toiveen, ettemme saisi lahjaksi tavaraa. Sen sijaan toivoimme mahdollisten muistamisten kohdistuvan häämatkaamme, josta haaveilimme tekevämme poikkeuksellisen unohtumattoman. Ajattelin silti, että monet vieraat haluavat mieluummin antaa jotain persoonallisempaa, ja että rahan antamista pidettäisiin jotenkin etäisenä ja viileänä.

Luulin väärin. Ihanat, rakkaat sukulaiset ja ystävät muistivat lähes pääsääntöisesti häämatkatiliämme. Sen ansiosta lähipäivinä starttaava häämatkamme tulee olemaan erityinen. Tilisiirtojen lisäksi saimme muun muassa kiertoajelun Rooman turistibussiin. Aivan mainio lahja! Netistä ostetut bussiliput ovat voimassa vuoden loppuun asti, joten lahjan antajien ei tarvinnut tietää, milloin lähdemme. Tämän lahjan aiomme lunastaa heti ensimmäisenä päivänä Roomassa.

Kaikkein läheisimmät sen sijaan – aivan oikein ja odotetusti – kiersivät rahalahjaa. Perheemme tukivat häitä muutenkin taloudellisesti, joten rahan antaminen häälahjaksi ei tuntunut heistä mukavalta. Siskoni halusi antaa elämyksen, jonka voisimme toteuttaa yhdessä. Hänen ja hänen poikaystävänsä ansiosta vietimmekin aivan ihanan, nauruntäyteisen viikonlopun Tampereella (reissusta lisää täällä – kiitos vielä kerran!).

Mutta molempien meidän vanhemmat ja tuoreet appivanhemmat antoivat kuitenkin kaikkein tärkeimmät lahjat. Saimme esineitä, joilla on tarinat ja merkitys, koska ne ovat tulevat suoraan heidän käsistään.

M:n isä on ammattinsa vastapainoksi tehnyt lasitaidetta jo useamman vuosikymmenen ajan. Aluksi opetellen, sitten jo varsin ammattimaisesti näyttelyitä myöten. Harrastus on viime vuosina jäänyt, mutta heidän kotonaan lasitaide on näkyvässä roolissa. Appeni tarjosi, että valitsisimme yhden hänen teoksistaan omaan kotiimme häälahjaksi. Viime viikonloppuna kävimme ja kiersimme taloa pohtien, miten osaamme valita vain yhden. Kokoelmassa on niin kauniita ikkunateoksia kuin etenkin minun mieleeni olleita veistoksia.

Kerroin kyllä omankin mielipiteeni, mutta jätin viimeisen valinnan kuitenkin M:lle, koska kyseessä on hänen isänsä, ja nämä teokset ovat osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Lopulta päädyimme valitsemaan pöytälampun. Se on tummasävyinen eikä kovin suuri. Siinä on neljä lasikuvaa: kahdella puolella kasvoprofiili ja kahdella puolella Ulkopuolinen -niminen kuva.

lamppu 1

lamppu 3

Tämä lamppu on nyt yksi kotimme kauneimmista ja arvokkaimmista esineistä. Lamppu on koristanut heidän kotiaan monta vuotta. Kuulemani mukaan joku olisi tarjoutunut aikanaan ostamaankin sen, mutta tekijä oli kieltäytynyt myymästä. Meille hän antoi sen, suoraan omalta kirjoituspöydältään. Appivanhempieni ele ja lahja tuntuu minusta valtavan suurelta ja lämpimältä.

lamppu 2

Lamppu oli sikäli turvallinen valinta monien teosten joukosta, että se on helppo sijoittaa kotiin. Isommille teoksille voisi olla vaikea löytää arvoistaan paikkaa. Lamppu on todella kaunis, eivätkä kännykkäkameran kuvat tee sille oikeutta. Nyt se on sijoitettu pianon päälle, kunnes mietimme, millainen alusta voisi olla parempi. Ihan harkitsematta emme huonekaluja kuitenkaan osta, joten pohdintahetki on paikallaan.

Toinen arvokas, antajansa kädentaidolla ja rakkaudella tehty lahja tuli minun vanhemmiltani, M:n appivanhemmilta. Kun pakkasimme autoa lähteäksemme juhlapaikalle, äitini ja isäni toivat meille suuren käärön. Äitini oli tehnyt meille vihkiryijyn. Lanka langalta, omin käsin.

Hää- tai vihkiryijy on lankataideteos, jonka päällä morsiuspari seisoo vihkimisen aikana. Meidän tapauksessamme se oli käytössä avioliiton siunauksessa. Nyt se on kodin seinällä, ja kuten Häät.fi -sivustolla todetaan vihkiryijystä kertovassa artikkelissa, ryijy muistuttaa aina elämämme tärkeimmästä päivästä ja yhteisestä sitoumuksesta. Kun katson sitä, voin vieläkin tuntea ryijyn pehmeyden jalkojeni alla, kun jännitin avioliiton siunauksessa. Ohikulkiessani usein sipaisen sen pintaa, enkä voi olla hymyilemättä.

ryijy 1

Meidän vihkiryijymme on nimeltään Kotipiha. Sen on suunnitellut Riitta Johanna Laitinen, ja kuten sanottu, ompelija on äitini. Kuulin, että aihe ja ryijyn värimaailma oli valittu huolella minun makuani ajatellen. Pidän tästä ryijystä ja arvostan sitä niin paljon, että en löydä sanoja kuvaamaan tunnettani.

ryijy 2

Aviomieheni työn luonteen vuoksi pieni perheemme tulee muuttamaan yhteisen elämän varrella monen monituista kertaa. Yleisesikuntaupseereita siirrellään paikasta toiseen, niin se vain menee. Ei siis kannata kiintyä koteihin liikaa. Olemme puhuneet siitä usein: koti on siellä, missä olemme yhdessä, ja ainakin toistaiseksi minun työni joustaa paikan suhteen.

Aiemmista muutoista tiedän jo, että kodin tuntuu tulee tutuista esineistä, etenkin tekstiileistä. Nyt ajattelen niinkin, että vaikka muuttaisimme loppuelämämme ajan jatkuvasti eri paikkoihin, nämä kaksi esinettä tekevät kodin minne tahansa. Nämä kaksi täydellistä häälahjaa, appeni tekemä lamppu ja äitini tekemä vihkiryijy, tulevat pysymään mukanamme, ja niistä voi aina aloittaa uudessa paikassa kodin rakentamisen. Niihin on kasautunut niin paljon lämpöä ja rakkautta, että voimme missä tahansa ollessamme tuntea kuuluvamme juuri sinne.

P.S. Kirjoitan muun muassa häämenusta sitten, kun saan valokuvat. Ei mene enää kauaa!

Täydellinen juhlapäivä

Arki on alkanut taas loman ja häähuuman jälkeen, ja olemme molemmat palanneet töihin. Hääjuhlat ovat olleet paljon mielessäni, mutta en ole osannut tarttua kirjoittamiseen. On ollut vaikea päättää, mistä kirjoittaisin. Kävisinkö läpi koko juhlan vaihe vaiheelta, vai olisiko syytä jakaa se eri osasiin ja kirjoittaa jokaisesta osa-alueesta erikseen? Jaksaisiko joku lukea kaikkia niitä postauksia?

Päädyin siihen, että kirjoitan tämä yhden koontipostauksen. On muutamia asioita, jotka haluan vielä tallentaa tänne erikseen, mutta palaan niihin myöhemmin.

Meidän juhlapäivämme oli tosi onnistunut. Ainoa asia, johon ei voinut valmistautumisella vaikuttaa oli säätila, mutta senkin olimme valmistelleet niin hyvin kuin voimme: hääkäskyssä luki, että lauantaiaamuna klo 9 mennessä hääpari päättää, onko siunaus ulkona vai sisällä. Aamulla säätiedotukset näyttivät epävakaista, joten päästimme itsemme koko päivän hermoilun piinasta ja ilmoitimme kaikille, että pidämme siunauksen sisätiloissa. Tokikaan koko päivänä ei satanut montaakaan pisaraa, mutta ainakaan meidän ei tarvinnut hermoilla siitä.

Aamu Auralan huvilalla oli juuri niin ihana kuin haaveilin. Heräsimme M:n kanssa aikaisin niin että kiirettömyys jäi koko aamun päällimäiseksi tunteeksi. Osa miehistä saunoi pitkään aamu(päivä)saunassa, mutta naiset keskittyivät kampauksiin ja muihin asioihin. Kampaajamme Hanna tuli jo kahdeksalta, ja aamupäivän aikana hän loihti yhteensä seitsemän erilaista kampausta: minulle, kolmelle kaasolle, naispuoliselle bestmanille sekä kahdelle pikkutytölle. Tarjoilin aina kampausvuorossa olevalle vaaleanpunaista kuohuviiniä ja rentouduin itsekin. Silloin ei vielä jännittänyt.

Puoliltapäivin saapui paikalle valokuvaajamme Ilona Savitie. Siihen aikaan oli aika pilvistä ja tuulista, ja potrettikuvia ottaessamme palelin aika tavalla. Onneksi ei kuitenkaan satanut! Kuvaussession jälkeen oli aikaa vielä syödä hiukan.

376A2065
Auralan huvila. Kuva: Ilona Savitie

Jännittäminen alkoi oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun muu hääseurue siirtyi vähitellen huvilaltamme juhlapaikalle vastaanottamaan vieraita. Klo 14:50 lähdimme kävelemään Auralasta Heimariin, ja silloin meitä molempia kyllä jännitti aivan valtavasti. En tiedä mikä hääseremoniassa jännittää, mutta silti niin kävi.

Avioliiton siunaus oli kaunis tilaisuus, jossa itkin liikutuksesta monta kertaa. Kuljimme saliin rakennetulle alttarille ystävieni jousikvartetin soittaessa Johann Pachelbelin Kaanonia. Valitettavasti olin unohtanut ottaa mukaan nenäliinan, joten pyyhin kyyneleitä käsin. Isäni lauloi Pekka Simojoen Rakkaus on lahja Jumalan, siskoni luki kauniin kohdan Raamatusta, ja meille tuttu rovasti siunasi avioliittomme lämmöllä ja rakkaudella kaasojen, bestmanien ja muutamien läheisten toimiessa avustajina. Lopuksi kvartetti vielä soitti Beatlesin All you need is love, eikä hymyni leveydellä ollut siinä vaiheessa rajaa.

Hääjuhla käynnistyi jouhevasti ja hiukan edellä aikataulusta, kun siirtyminen ulkoa sisälle jäi pois ohjelmasta. Mutta kiire ei ollut – puheensorina täytti salin heti onnittelumaljojen noston jälkeen. Ensimmäinen ohjelma siirrettiin edeltämään ruokailua, kun aikaa kerran oli. Bestmanina toiminut upseeriystävä kutsui kaikki paikalla olevat upseerit nostamaan onnittelumaljat hääparille.  Jokainen kohotti maljan meille, onnitteli lyhyesti omin sanoin, ja särki lasinsa säpäleiksi tähän tarkoitukseen varattuun saaviin. Sirpaleet lensivät komeammin kuin olin osannut odottaa! Osa lapsista hihkui riemusta, mutta ilmeisesti eräs tilanteen vieressä istunut pikkuinen oli myös vähän pelästynyt lasin räiskintää.

Heimari ylitti kaikki odotuksemme ruoan suhteen. En nyt käytä aikaa häämenun kirjaamiseen vaan kirjoitan siitä myöhemmin, mutta ruoka oli erinomaista. Etenkin vieressä kimmeltävästä Saimaasta kalastettu hauki nosti kehuja, samoin salaattipöytä. Itse paikalle tuomamme juustopöytä herätti herkkusuut, eikä juustoja montaa murua jäänytkään.

Ilmeisesti vieraanamme olleet lapset eivät olleet kuulleet, että karkkibuffet on täysin last season, sillä sen avautumisen ajankohtaa kyseltiin juhlan alusta asti. Kun jälkiruoan kohdalla karkkibuffet avattiin, sen ympärille kasaantui välittömästi lapsijoukko. Karkkeja lisättiin välillä, mutta toisin kuin luulin, meille jäi hääkarkkeja vain pieni kourallinen. Se oli todellakin menestys!

Ohjelmassa oli tilaa, että ehdimme juttelemaan vieraiden kanssa, kuten olin toivonutkin. Istuimme hääseurueemme kanssa samassa pöydässä, emme kahdestaan erillään muista. Ilta eteni nopeasti! Yksi leikkikin oli mukana. Olimme pitkin hampain suostuneet siihen, vaikka emme leikeistä innostukaan. Ehkä se kuitenkin oli hyvä, ainakin osa vieraista tykkäsi. Ja kuten sanottu, aikaa sillekin oli.

Puheita oli useita, ja niitä olen muistellut monta kertaa häiden jälkeen. Meidän molempien äidit pitivät puheen, ja sain kauniita kommentteja niistä jälkeenpäin (”Vau mitä äitejä!”) Kaasoistani A piti puheen, samoin M:n kummisetä. Lopuksi minä vielä kiitin kaikkia juhlan tekemisessä auttaneita, puhuin M:n ja minun rakkaudesta sekä siitä, että maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän rakkautta kuin vihaa.

Puheeni lopuksi kutsuin kaikki ulos, jossa otettiin keskitetysti ja organisoidusti koko joukko erilaisia ryhmäkuvia. Tämä oli minusta kiva juttu, sillä saimme yhteiskuvat monissa eri komboissa, ja kaikki halukkaat pääsivät kanssamme kuviin. Näitä kuvia on tosi mukava liittää sitten kiitoskorttien mukaan myöhemmin syksyllä.

376A3134
Sotilashäät. Kuva: Ilona Savitie.

Sulhasen miekasta poltettiin synnit (ihan keskikokoinen liekki, krhm), ja leikkasimme kakkupalan. Sulhanen ojensi miekan bestmanilleen, joka nuoli siitä onnen rippeet. Heimarin tarjoilijat olivat tosi ihanasti tuoneet meille pöytään kahvit, leipäjuustot ja avecit muiden jonottaessa kahvipöytään. Se oli tosi kiva ele, josta ei ollut sovittu etukäteen. Kiitos tästä huomaavaisuudesta Heimarin väelle!

Häätanssi oli yksi juhlan huipennuksista. Tanssimme Etta Jamesin kappaleen At last, jonka bändi soitti ja ystäväni ja kaasoni K lauloi. Tuijotin tuoretta aviomiestäni silmiin ja hoin, että kuuntele nyt, K laulaa kuin enkeli! Sovitussa kohdassa hääseurue liittyi tanssiin, emmekä joutuneet olemaan silmätikkuna koko biisin ajan.

Yhtäkkiä ilta olikin jo pitkällä. Jossain kohdin tajusin, että juuri ketään ei istu pöydissä vaan tanssilattia on aivan täpösen täynnä iloista ja riehakasta juhlaväkeä. Kun bändi lopetti sovitusti klo 23, pyysimme heitä jatkamaan vielä muutaman biisin verran. Sen jälkeen lähdimme kohti Auralan saunaa, jossa oli vapaamuotoiset jatkot. Siskoni auttoi hääpuvun yltäni, jotta minun ei tarvinnut pelätä sen likaantumista, vaihdoin piilolinssit silmälaseihin ja lähdin ystävien keskelle jatkoille. Jaksoin huomattavan paljon pidempään kuin olin odottanut – kävimme yhdessä nukkumaan joskus kolmen aikoihin aamuyöllä.

Kun hääpaikan siivous vielä sujui seuraavana päivänä helposti ja jouhevasti, en voinut olla kuin tyytyväinen. Kieltämättä sunnuntaina iltapäivällä maistui uni, mutta maanantaina juhlat rasitukset olivat jo poissa, ja jäljellä vain suunnaton onni arvokkaasta siunauksesta ja hyväntuulisista bileistä.

Kuvia säästelen vielä vähän. Sain Ilonalta saman tien muutamia otoksia, mutta lisää tulee myöhemmin.

En ole keksinyt mitään, mikä olisi mennyt pieleen hääjuhlassamme. No joo, minulla olisi pitänyt olla nenäliina siunauksessa, mutta se nyt ei ollut suuri vahinko! Hyvä suunnittelu, tarkka hääkäsky (eli juhlan käsikirjoitus) ja luotettavat, oma-aloitteiset ihmiset hoitamassa hääjuhlan kulkua olivat avain onnistumiseen. Ja tietenkin vieraat, sillä vieraat tekevät juhlan. Kiitos ystäville ja sukulaisille, että olitte mukana! En unohda tuota päivää!

22072017

”Ollaanhan me aina yhdessä?”

”Tietysti ollaan.”

hääkuva 1
Kuva: Valokuvaaja Ilona Savitie

Huikea, iloinen, onnellinen, kaikin tavoin onnistunut ja ikimuistoinen hääjuhla on nyt takana. Tämän viikon toivumme juhlasesongista mökillä, ja palaan blogiin kertomaan kuulumisia ja vielä joitakin juhlien yksityiskohtia kunhan taas kykenen.

Kiitos kaikille juhlaan osallistuneille ja meitä eri tavoin muistaneille!

Nyt se on virallista

Ensin tää mies kysyis, ja tää vastais että kyllä, mä meen sun kanssa naimisiin.

Sitten tää laittais valkoisen mekon päälle ja nätit kengät, ja tää mies laittais tumman puvun ja harmaan kravatin. Nää hankkis sormuksen ja kutsuis virkamiehen paikalle. Sitten nää sanois että ”Tahdon”, ja tää sais sen sormuksen sormeensa. Se on niinku merkki et nää on aina yhessä. Sitten nää ottais lasit kuohujuomaa ja vähän mansikoita, ja olis iloisia. Nää söis hääpäivällistä kolmen muun tyypin kaa, jotka kaikki olis iloisii näitten puolesta. Sitten nää olis naimisissa, ja eläis onnellisina elämänsä loppuun asti.

Ensi lauantaina juhlitaan isommalla joukolla!

 

Jännän äärellä?

Viimeisen viikon aikana meiltä on kysytty toistuvasti, jännittääkö. Vastaus on aina ollut, että ei, meitä ei jännitä. Juhlajärjestelyt ovat hyvällä mallilla, eikä asiassa itsessään ole jännittämistä.

Mutta ehkä meitä kumpaakin jo kuitenkin vähän jännittää.

Omasta puolestani huomasin jännityksen alkuviikosta, kun tajusin että oikeasti meidän siviilivihkimiseen on vain muutama päivä. Ja nyt vain yksi yö, ja sitten se niin pitkään odotettu hääseremonia on ohi! Sen jälkeen ollaan naimisissa. Jos jännitykselle antaa vallan, se voisi todellakin viedä mukanaan jo pelkästään tuosta ajatuksesta.

Enemmän kuitenkin huomaan hermostuvani hetkittäin hääjärjestelyjen äärellä. Ei niin, että olisin väsynyt tai kyllästynyt häiden suunnitteluun tai suunnitelmien toteutukseen, mutta huomaan olevani välillä epävarmempi kaikkien hääjärjestelyjen suhteen ja kiristeleväni leukaperiä. Ja ihan suotta, tietenkin!

Yksi kesän kivoista hääbloggaajista, Valkoisen hunnun alla -blogin Emma kirjoitti kesäkuussa vietettyjen häiden jälkeen jälleen kerran siitä, että liika suunnittelu ja yksityiskohtien hiominen on turhaa. Ne ovat toki kivoja ja yksityiskohtien hiominen tyydyttää perfektionismiin taipuvaista luonnetta, mutta loppujen lopuksi ei ole mitään väliä sillä, miten servietit on taiteltu (tai kuten aiemmin olen todennut, ovatko ne paperiset vai kankaiset) tai millä fontilla nimikortit on kirjoitettu. Tärkeintä on hyvä tunnelma, ja se syntyy koska vieraamme ovat ihania ja onnellisia meidän puolestamme, koska me hymyilemme leveästi koko päivän ja koska emme anna liiallisen pingottamisen pilata juhlaa.

Tämän ajatteleminen saa minut yleensä rentoutumaan silloinkin, kun bridezilla sisälläni meinaa herätä. Tyynnytän itseäni unohtamaan pikkuseikat ja keskittymään kokonaisuuteen. Salin kokonaisilme tulee olevaan juhlava ja onnistunut, ja sitä ei voi eikä kannata tämän enempää enää suunnitella.

Pesin messinkiset kynttilänjalat viime viikolla ja mietin, että kaikki tulee olemaan aivan hienosti. Jo pelkästään näiden yli neljänkymmenen kynttilänjalan sekä lähes kolmenkymmenen pallomaljakon olemassaolo varmistavat, että kattaus on yksinkertaisen kaunis ja elegantti. Enempää ei kannata alkaa hikipisaroita vuodattaa kokonaisuuden vuoksi, tämä toimii kyllä.

Tällä viikolla olemme käyneet kukkakaupassa varmistamassa tilauksen, maistelleet talon viinit Heimarissa ja pesettäneet M:n univormun. Kampaaja Hanna soitti ja varmisti aikataulun, ja soitin meidät siunaavalle rovastille ja kerroin viimeiset muutokset siunauksen ohjelmaan. Huomenna tapahtuvaa siviilivihkimistä ei kovin erikoisesti tarvitsekaan valmistella, ja työkavereille ensi viikolla järjestettävien kesäjuhlien suhteenkin asiat ovat kunnossa. Kaikki juhlaamme tukevat tahot ovat erinomaisen hyvin kartalla juhlien järjestelyistä, ja kaikki tulee menemään erinomaisen hyvin.

Joten ei, mitään syytä jännittämiseen ei ole, vaikka isoja juhlia tehdäänkin.

 

Seitsemän päivää

Tätä kirjoitettaessa siihen on seitsemän päivää ja neljä tuntia. Sen jälkeen olemme naimisissa. Kuten eilen juttelimme, arjessa mikään ei muutu, mutta tuntuuhan se ajatus ihan todella hyvälle. Viikon kuluttua siis on häiden virallinen osuus, ja siksi nyt on hyvä hetki kirjoittaa hiukan niistä suunnitelmista.

M ei kuulu kirkkoon, joten meidät vihitään siviilimenoin. Hääjuhlassa viikkoa myöhemmin on sitten avioliiton siunaus ja hääjuhla. Siviilivihkimiseen paikalle tulevat vain todistajat: minun siskoni (poikaystävineen) sekä M:n veli.

Vihkiminen tapahtuu Helsingissä. Mietimme  paikkaa pitkään, mutta lopulta päädyimme pitämään lyhyen seremonian M:n perheen kaupunkiasunnossa, jossa yövymme aina pääkaupungissa käydessämme. Asunto on pieni mutta viihtyisä, ja kukilla ja pöytäliinalla sen saa sopivan juhlavaksi. Jääkaappiin voi varata shampanjaa ja mansikoita, eikä tarvise murehtia säästä tai monia Helsingin kauneimpia paikkoja kansoittavista turisteista.

Juhlava hetki tulee olemaan nopeasti ohi, sillä emme ole suunnitelleet sen kummempaa ohjelmaa. Hetken fiilisteltyämme lähdemme kohti ydinkeskustaa, sillä meille on varattu Kämpistä Runeberg-kabinetti. Syömme juhlavissa puitteissa hääpäivällisen, istumme mukavan ja viihtyisän illan. Hääyön vietämme Kämpissä.

Siviiliseremoniassa M:n ei tarvitse pitää univormuaan, enkä minä käytä morsiuspukua. Valkoinen mekko minulla kuitenkin on, ruusukuvioinen löytö Muotikuusta. Ajattelin hakea läheisestä kukkakaupasta ihan pienen ruusupuketin käteeni, ja ehkä yhden ruusun M:n takinpieleen. Edellisessä postauksessa esittelemäni ruusuteema siis on läsnä tässäkin pienessä tilaisuudessa.

IMG_20170702_170641

Juttelin pari päivää sitten erään lähisuvun jäsenen kanssa erilaisista tavoista viettää häitä. Sekä yksityinen, pieni tilaisuus että suuret juhlat ovat molemmat minusta ihania, romanttisia tapoja juhlistaa avioliittolupauksia. Me saamme ne molemmat: intiimin, yksityisen ja rauhallisen, hyvää ruokaa ja juomaa sisältävän illan, mutta myös suuret ja perinteiset häät jäävät mieleen.

…jotain lainattua, jotain sinistä

Lähes kuukausi sitten lupasin kirjoittaa jatkoa hääasuni perinteistä kertomiseen, kunhan ehtisin kuvata nuo jotain lainattua, jotain sinistä -osuudet. Nyt vasta ehdin sen tehdä, mutta ehkä olen myös viivytellyt näistä kirjoittamista osin tarkoituksella. Nämä esineet nimittäin ovat minulle hyvin tärkeitä ja henkilökohtaisia, ja siksi tämä kirjoitus on henkilökohtaisempi kuin aiemmat. Ei ystävilleni, koska he tietävät näistä jo, mutta tuntemattomammat lukijat päästän nyt aiempaa lähemmäs itseäni kertomalla pysyvistä sairauksistani.

Jotain lainattua oli oikeastaan tiedossa melkein heti sen jälkeen, kun häitä alettiin suunnitella. Tämä osuus vain laajeni ja muuttui harppauksen verran itselleni henkilökohtaisemmaksi juuri tänä keväänä.

M:n suvussa on upea perintökoru, jonka saan lainaksi. Kyse on morsiusdiadeemista tai -tiarasta, jonka perheen silloiset lapset ovat ostaneet vuonna 1948 äitinsä ja isänsä kultahääpäivälahjaksi. Ajatus oli, että tiaraa saavat lainata jatkossa kaikki suvun morsiamet. Se näkyykin hääkuvissa vielä ainakin 1970-luvulle asti, mutta viime vuosina lainaajia ei ole enää niin paljon ollut. Minä ihastuin tiaraan välittömästi, ja olen todella kiitollinen että saan sen lainaksi, vaikka en varsinaisesti kuulu sukuun. Se on upea, arvokas esine, joka toimi myös lähtökohtana pukuani suunnitellessa.

jotain lainattua 1

Jotain lainattua -osuus kuitenkin laajeni, kun kevättalvella serkkuni kysyi, haluaisinko lainata yhteisen mummomme korun häihin. En ollut heti ihan varma, koska en muistanut mistä korusta oli kyse, ja sanoin sovittavani sitä. Jos se sopisi tiaran kanssa, niin lainaisin sen mielelläni. Ilokseni kaulakoru on vanha, yksinkertainen ja kaunis, ja aivan täydellinen pari diadeemin kanssa.

Kaulakorun koko tarina kuitenkin paljastui minulle vasta hiukan myöhemmin, ja sen jälkeen en ole voinut katsoa sitä ilman kyynelten nousemista silmiini. Tätini kertoi, että pappani on ostanut korun mummolleni sen jälkeen, kun tältä oli poistettu kilpirauhanen. Koru peitti kaulassa olleen arven.

jotain lainattua 2

Koko kuluneen talven ja etenkin tämän kevään ajan olen taistellut kilpirauhassairauden kanssa (lisätietoja esim. täältä ja täältä). Olen voinut huonosti sekä fyysisesti että henkisesti, kun kilpirauhanen on ollut vuoroin liika- ja vuoroin vajaatoiminnassa. Kesäkuun alussa viimein sain tiedon, että pääsen kilpirauhasleikkaukseen. Olen nyt jonossa, ja kilpirauhaseni poistetaan syksyllä. Tämän kaiken keskellä mummon koru, jonka hän on saanut leikkauksen jälkeen, tiivistää paljon siitä kaikesta väsymyksestä ja ahdistuksesta, mitä sairasteluni on aiheuttanut viime aikoina sekä minun että M:n elämään. Enemmän se kuitenkin kuvaa sitä toivoa, mikä kajastaa ensi syksyssä, kun pääsen leikkaukseen.

IMG_20170615_083513
Tämä kuva on otettu edellisessä hääpuvun sovituksessa. Koru oli mukana, jotta puvun kaula-aukosta tulisi oikeanlainen suhteessa kaulakoruun.

Jotain lainattua siis oli osittain tiedossa heti, mutta asia täydellistyi vasta ihan tänä keväänä. Tiesin myös aika nopeasti, minkä  haluaisin olevan jotain sinistä, mutta senkin toteutuksen onnistumisessa kesti pitkään.

Olen nyt noin kolmen vuoden ajan sairastanut ykköstyypin diabetesta. Diabetekseni vaikuttaa väistämättä arkeemme, ihan jokaiseen päiväämme, halusin tai en. Se ei myöskään ole pelkästään minun juttuni, vaikka hoidankin itseäni omatoimisesti. Hypoglykemian eli matalan verensokerin aiheuttama shokki on aina mahdollinen. Toistaiseksi yhteisen taipaleemme varrella on ollut vain yksi tilanne, jossa M joutui pakottamaan minut juomaan mehua verensokerin nostamiseksi kun en itse enää osannut, mutta tuskinpa se jää viimeiseksi kerraksi pitkän tulevan yhteisen elämän aikana. Hypoglykemian lisäksi myös hyperglykemia eli korkea verensokeri aiheuttaa ryppyjä, sillä olen korkeilla sokereilla aika kiukkuinen, ja luonnollisesti puran sen lähimpääni. Arkipäivän epävarmuuksien lisäksi ykköstyypin diabetes vaikuttaa pitkällä tähtäimellä: todennäköisyyteni saada diabeteksen lisäsairauksia on suuri, vaikka pidänkin hyvää huolta hoitotasapainostani.

Pitkällä vuodatuksella yritän sanoa, että diabetes vaikuttaa ihan kaikkeen meidän parisuhteessamme. Se on osa minua, kuuluu pakettiin. Sitä ei voida parantaa, joten se on aina mukana.

Kansainvälinen diabetestunnus on sininen ympyrä. Siksi halusin, että häiden jotain sinistä on sininen rengas. Rannerengas oli luontevin ajatus, mutta syksystä asti etsin sopivaa korua, tuloksetta. Minulla on kaunis diabetestunnuksella varustettu rannekoru, mutta se on hopeinen eikä sininen. Lisäksi en arjesta poiketen halua yhdistää eri metalleja hääpäivänä, vaan pysyttäydyn kultakoruissa. Monenlaisia sinisistä helmistä tehtyjä ja/tai kimaltavia rannekoruja löytyi, mutta mikään ei tuntunut omalta. Helmiä ei ole tulossa mihinkään osaan asuani, joten en halunnut niitä, enkä varsinkaan halunnut maksaa useampaa kymppiä jostain joka olisi vain melkein sitä mitä etsin. Sininen ja kulta ei ole tavallinen yhdistelmä. Saksalaisen Pep me up -diabetesblogin kaupasta löysin jo kultaisen diabetesrannekorun, mutta edelleen se sininen jäi puuttumaan.

Ja sitten apu tuli läheltä. Se oli joko siskoni tai sitten työkaverini (pahoittelut etten muista kumpi), joka ehdotti ihan vain sinistä silkkinauhaa. Aluksi torjuin sen liian simppelinä, mutta lopulta tajusin ratkaisun olevan oikea. Tilasin Hollannista Prikkediefiltä kultaisen pienen diabeteslaatan, kiinnitin sen kapeaan siniseen silkkinauhaan – ja siinä se on. Minun diabetestunnukseni hääpäivänä, minun jotain sinistäni.

jotain sinistä

Tarkoitus ei ole näillä esineillä muistuttaa sairauksista hääpäivänä ikävässä mielessä ja synkistellen. Kuten kerroin, mummon kaulakoru on toivon symboli. Diabetes taas on läsnä joka päivä, joten en halua enkä voi sulkea sitä edes häissä pois mielestäni. Parempi siis ottaa se hyväksyen osaksi juhlaa.

Vielä aion sopivan hetken tullen kerrata teille diabeetikko-morsiamen erityiset jutut – rannekoru nimittäin on vain pintasilaus kaikesta siitä, mitä minun tulee ykköstyyppiläisenä tuona päivänä huomioida.

Kuukausi juhlaan, missä mennään?

Hääjuhlaan Heimarissa on nyt tasan kuukausi. Tässä on hyvä hetki pysähtyä tehtävälistan äärelle. Mitä siis on vielä tekemättä ja mitkä asiat on hoidettu?

Tehtävälistan voi kokonaisuudessaan klikata auki täältä, mutta kokoan tähän nyt vain tekemättömät asiat. Tässä voi tulla myös juttuja, joita en ole tehtävälistaa kootessani muistanut.

Kesken:

  • Lasten puuhavihkot. Myös puuvärien hankkiminen! Lapsia tulee vähemmän kuin kutsuimme, joten tämä ei ole iso hankinta.
  • Paperikoristeet. Vieläkin voisi muutaman viirinauhan askarrella.
  • Kukkien tilaus: olen ollut uudelleen yhteydessä kukkakauppaan, mutta en ole voinut ilmoittaa tarkkaa ruusujen määrää, koska en ole muistanut laskea maljakoita varastosta. Eli ne pitää laskea, ja sen jälkeen mennä käymään juttelemassa kimpusta.
  • Hääkarkeista osa on ostettu, mutta pari lajiketta saa vain tilaamalla.
  • Ohjelman runko on valmis, mutta aikataulua hinkataan vielä varmaan aika pitkään.
  • Hääpuvusta on vielä viimeinen sovitus jäljellä.
  • Työkavereideni juhlien suunnittelu on hyvässä vaiheessa. Tarjoilut on tilattu, kutsut toimitettu aikoja sitten ja astiatkin jo lainattu.
  • Avioliiton siunauksessa läheisillä on mahdollisuus eri rooleihin. Näistä ei ole vielä kovin monelle heistä puhuttu.
  • Puheiden pitäjät juhlassa ovat vielä osittain varmistamatta.

Kokonaan aloittamatta:

  • Istumajärjestys. Tähän haluan käyttää aikaa, sillä avain viihtymiseen juhlissa on se, että istuu kivassa seurassa. Lisäksi meidän pitää yhdessä suunnitella, miten pöydät sijoitetaan juhlatilaan järkevästi. Toki tätä on pohdittu monta kertaa, mutta ei vielä niin että mitään olisi syntynyt paperille.
  • Tarvikkeiden roudaaminen mökille alkaa vasta häiden alla.
  • Auralassa kaaso- ja bestmanporukan ruokailuja pitää suunnitella ja tehdä sitten edellisenä päivänä hankintoja.
  • Tusinan verran kuoharilaseja tarvitaan särkemistä varten.

Häästressiä minulla ei ole yhtään. Odotan juhlia kyllä innolla, mutta en stressaantuneena. Järjestelyt ovat hyvällä mallilla, enkä näe mitään katastrofin aineksia missään. Meillä on hyvä porukka kaasoja ja bestmaneja hoitamassa päivän sujuvuutta, ja etukäteen kaikki on kyllä hallussa. Heimarin yrittäjä on hyvin mukana suunnittelussa ja tekemässä meille täydellistä juhlapäivää. Avioliiton siunauksen toimittava pappi on luotettava ja keskustelut on käyty. Myös viikkoa aikaisemmin toimitettavan siviilivihkimisen osalta kaikki on hallinnassa.

Oikeastaan enää tarvitsee saada yksi isohko työjuttu hoidettua, että voin jäädä lomalle. Sitten pääsen nauttimaan tästä kunnolla!

Sukupolvien ketju

Kosinnasta ja kihlauksesta tulee tässä kuussa kuluneeksi puolitoista vuotta, ja häät ovat jo aivan ovella. Tämän kihloissaolon aikana olen väistämättä herkistynyt erilaisille rakkausaiheisille uutisille, hyvässä ja pahassa.

Syystä tai toisesta minusta tuntuu, että kuluneen vuoden aikana lähipiirissäni on erottu enemmän kuin ikinä. Ystäviä, tuttavia, työkavereita, kavereiden kavereita – erouutisia on tullut jos ei nyt ihan kerran kuussa, niin hyvin usein kuitenkin. Olemme sen ikäisiä, että osa tuttavapiiristä on siirtynyt jo niin sanotusti toiselle kierrokselle.

Jokainen erouutinen on hiljentänyt minut, tehnyt surulliseksi ja apeaksi. Olen miettinyt todella usein, miksi haluamme mennä naimisiin, kun se yhdessäolo on niin vaikea laji – erojen määrä osoittaa sen hyvin.

Juuri tämä oma tilanteeni häitä suunnittelevana, vielä melko tuoreessa parisuhteessa elävänä tietenkin selittää herkän suhtautumiseni eroihin: jokainen niistä tuntuu henkilökohtaiselta, vaikka tietenkään ne eivät sitä ole. Uskon ja tiedän, että jokainen ero on ollut kipeä pala sen osapuolille, eikä yksikään niistä pitkistä parisuhteista ole alunperin perustettu eroa varten. Rakkautta niissä on ollut, ja uskoa loppuelämään yhdessä. En paheksu av(i)oeroja tai mitään sellaista, sillä tietenkin ero on parempi ratkaisu kuin kaikkia haavoittavaan parisuhteeseen jumittuminen.

Emme ole ihan nuoria enää, ja vaikka kokemuksemme pitkistä parisuhteista olisivatkin vähäisiä, ymmärrämme ihmisiä kohtalaisen hyvin. Ennen kaikkea ymmärrämme toisiamme. Tajuamme hyvin, mikä arvo meillä on toisissamme, osaamme joustaa ja vaatia sopivassa suhteessa. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta osaamme sovittaa ja sovitella, ja ennen kaikkea sopia riitamme. Tiedämme, mikä on tärkeää: se että olemme yhdessä. Ruusunpunaisia kuvitelmia ei ole, vaan selkeä tieto siitä, että yhteinen tulevaisuus vaatii tahtoa olla yhdessä. Siksi uskon, että selviämme: koska tahdomme rakastaa.

Yksi suosikkihääbloggareistani, I said yes -blogin Laura kirjoitti äitienpäivän aikaan elämänsä äideistä. Laura pohti, voisiko laittaa häihin esille hääparin isovanhempien hääkuvat. Ajatus on minusta kaunis, sillä myös minun ja M:n kaikki isovanhemmat ovat jo edesmenneitä.

Kun samaan aikaan pohdin ja surin tätä lähipiirin erojen määrää, tajusin äkisti yhden asian. Asian, jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, mutta joka ei sitä ole. Sekä minun että M:n kaikki vanhemmat ja isovanhemmat ovat eläneet pitkät avioliitot. Molempien meidän vanhemmat ovat yhdessä, isovanhemmatkin erotti vasta kuolema.

Vasta tämän sukupolvien perinnön tajuttuani aloin nähdä erojen lisäksi myös rakkauden lähipiirissäni. Vaikka monet eroavat, vielä useampi ystäväni on onnellisesti pitkässä parisuhteessa. Erojen määrä sumensi taakseen totuuden: rakkaus on kestävää, se kestää lapsiperhearjen ja työpaineet, se kestää sairaudet tai poliittiset erimielisyydet.

Koska avioerojen määrä lisääntyy koko ajan, ei avioliittoa pidä unohtaa itsestään selvyydeksi. Haluan muistaa sen häissämme, ja tuoda esiin sen, että lähipiirissämme pitkä avioliitto on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi juhlapaikan sivupöydälle tulee valokuvia edellisistä sukupolvista: meidän molempien isovanhempien kuvat, ja lisäksi myös omien vanhempiemme hääkuvat.

Isovanhempien sukupolvesta hääkuvia ei aina ollut tapana ottaa. Kihlakuvat olivat tavallisempia, eikä niitäkään aina otettu. Siksi kuvapöydästä ei tule samanlaisten kuvien sarja, vaan kuvia meidän esivanhemmistamme yhdessä, pariskuntina. Keskelle näitä tulee sitten kuva(t) meistä.

Nyt solmittava avioliitto on meille molemmille ensimmäinen – ja viimeinen. Sanotaan, ettei sitä voi tietää, mutta jos en tietäisi, mitä järkeä olisi ryhtyä koko hommaan?