Tämän runon opin kolmannen luokan englanninkirjastani. Muilta hääbloggaajilta olen nyt vasta oppinut, että rivejä on viisi:…and a six pence in her shoe.
Ihan kaikkia hääperinteitä en jaksa tai välitä noudattaa meidän häissämme, mutta jostain syystä en kertaakaan ole kyseenalaistanut, ettenkö toteuttaisi tätä lorua myös omassa häälookissani. Jostain syystä se on niin itsestään selvyys, että ilman kysymyksen häivääkään olen lähinnä vain miettinyt, mikä palanen hääasuani on mikäkin. Kuusipennynen saattaa jäädä puuttumaan kengästäni, mutta muihin kohtiin tiedän jo vastaukset.
Meidän häämmehän ovat sillä tavalla kaksijakoiset, että vihkiminen tapahtuu siviiliseremonialla viikkoa ennen avioliiton siunausta ja varsinaista hääjuhlaa. Kumpaan näistä lorun onneatuovat esineet pitäisi pukea ylle? Ehkä parasta varmistaa, että molempina päivinä löytyvät kaikki elementit.
Jotain vanhaa on helppo. Laukkuni, joka on yksi ensimmäisistä hankinnoistani ja jo esitelty blogissakin, on vanha. Ostin sen nettikirpparilta, ja myyjän mukaan laukku on 1940-luvulta. Sitä on vaikea todistaa, mutta vanha se on.
Laukku rantakivellä.Ooh, lemmikit kukkivat!
Jos kävisi niin, että laukku olisi todellisuudessa uustuotantoa, minulle tulee ylleni myös jotain muuta vanhaa. Mutta niistä kerron sitten kun ehdin kuvata jotain lainattua -osuuden.
Jotain uutta on tietenkin pukuni. Se voisi olla myös lainattu, koska se palautetaan liikkeeseen häiden jälkeen jonkun onnellisen vuokrattavaksi. Hääjuhlassa uutta ovat myös pienet korvakorut, joita olen toivonut huomenlahjaksi.
Puvun ompelu etenee hyvin. Ensi viikolla on viimeinen sovitus. Silkkisatiininen puku on yksinkertainen, norsuunluunvalkoinen ja juuri minulle tehty. Viime kerralla sovitin jo alushamettakin. Se on vaaleanpunainen, ja alushameen reunaan on tulossa kuvassa näkyvää pitsiä.
Tämä kuva on aiemmalta sovituskerralta. Enää kyljessä ei ole neuloja.
Jotain vanhaa ja jotain uutta olivat aika helppoja, mutta kunhan ehdin kuvata lisää hääasuni yksityiskohtia, kerron mitä ovat jotain lainattua ja jotain sinistä. Ne ovat vielä merkityksellisempiä esineitä kuin nämä edellä kuvaillut, ehkä ne kaikkein tärkeimmät palaset asustani.
Häävalmistelut aloitettiin viime kesänä juhlapaikan valinnalla. Valinta ei ollut yksinkertainen, ja siitä käytiin useampikin plussia ja miinuksia listaava keskustelu. Lopulta ratkaisumme kuitenkin tuntuu todella oikealta meidän kannaltamme, mutta monille vieraille valintaa on jouduttu selittämään. Hääjuhlamme paikka ei nimittäin ole kummankaan meistä koti- tai työkaupungissa.
Asumme tällä hetkellä pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa. Olen aiemmin asunut Jyväskylässä, missä myös työpaikkani sijaitsee. M puolestaan on arjet töissä Lappeenrannassa. Hääpaikkaa punnittiin näiden kaikkien välillä. Voiton vei kuitenkin Mikkeli, tai tarkemmin sanottuna Ristiina, paikka yhteisen kodin ja M:n työpaikan puolivälissä.
Puolisoni suvulla on Ristiinassa kesäpaikka, joka on ollut heillä 1950-luvulta asti. Tämä kesämökki on miehelleni rakas paikka, ja minäkin kiinnyin siihen nopeasti yhteiselomme alussa. Vietimme mökillä monta tärkeää hetkeä suhteemme alkuaikoina. Yhä edelleen se on pakopaikka kaikesta muusta: vaikka vietämme siellä parhaimmillaan jopa kokonaisia etätyöviikkoja, jollain tapaa arki ja maailman murheet eivät ulotu mökille asti. Siellä verensokerini on tasaisempi, hymy herkässä ja niskajumit pysyvät poissa.
Hääjuhla mökillä olisi kuitenkin ollut vähän liian vaikeasti järjestettävä. Tai ei ehkä vaikea, mutta juhlasta olisi tullut hyvin erilainen tyyliltään kuin mitä ajattelimme. Mökillä kun ei ole juoksevaa vettä, sisävessaa tai juhlatarkoitukseen sopivaa keittiötä. Siksi aloimme etsiä lähiseudun juhlapaikkoja. Niitä onkin siinä runsaasti, esimerkiksi kauniita kartanomiljöitä.
Me valitsimme kesähotelli Heimarin, joka on vain lyhyen kävelymatkan päässä mökiltä. Heimarilla on 1920-luvulle ulottuva, monivaiheinen historia omalla paikallaan, ja puolisolleni se on tuttu lapsuudesta asti. Heimarin juhlasaliin mahtuu parhaimmillaan jopa 200 henkeä, joten tilanpuutetta ei tarvitse kärsiä. Vieraat voivat majoittua hotelliin, jonka huoneita varataan meidän vieraillemme sovittuun päivämäärään asti.
Heimarin tieltä kohti pihaa vapun jälkeen 2017.
Siviilivihkiminen tapahtuu Helsingissä viikkoa ennen juhlaa, mutta hääjuhla alkaa Heimarin puistomaisella piha-alueella avioliiton siunauksella. Pihalta siirrytään suoraan juhlasaliin. Hotellia ympäröi suuri nurmikenttä, jossa on minigolfrata, ainakin aiempina kesinä lampaita, leikkipaikkoja ja lapsilla tilaa juosta kesäillassa. Piha-alue rajautuu sinisenä kimmeltävään Saimaaseen. Häät järven rannalla – tämä on kuin suoraan unelmasta. Hotellin aluetta ympäröivät Saimaan lisäksi metsät ja pellot, mikä tekee maisemasta monen suomalaisen sielunmaiseman – myös minun.
Heimarin nurmikenttää heinäkuussa 2016.Hotelli rannan suunnasta nähtynä heinäkuussa 2016.
Kruununa päätöksessämme viettää häät juuri Heimarissa oli siihen kuuluva huvila nimeltään Aurala. Aurala on vanhan herrasväen huvilan tyylinen kaunis talo muutaman sadan metrin päässä hotellista. Se on remontoitu täysin lähivuosina, ja samalla on kunnostettu myös siihen kuuluva rantasauna. Olemme vuokranneet Auralan koko viikonlopuksi. Siellä on seitsemän makuuhuonetta, joihin olemme kutsuneet kaasot ja bestmanit perheineen. Auralassa on iso keittiö ja ruokasali, joihin mahdumme varmasti kaikki. Odotan ilolla yhteistä iltaa näiden ihmisten kanssa häiden aattona. Häiden jatkoja vietetään Auralan saunalla.
Aurala pilkottaa Heimarin pihatieltä pellon takana vapun jälkeen 2017.Aurala kesällä 2016.
Heimarin omistaa PAU, mutta liitto ei itse toimi yrittäjänä vaan vuokraa paikkaa. Heimarin yrittäjä vaihtui viime talvena, ja hetken verran ehdin säikähtää, vaikuttaako yrittäjän vaihdos meidän häävalmisteluihimme. Kävi ilmi, että vaikutus on pelkästään positiivinen. Uusi yrittäjä on innokas ja energinen, ja hän uudistaa mielellään Heimarin systeemejä paremmin hääparien toiveita vastaaviksi. Esimerkiksi viime kesänä päätetty ruokalistamme meni uusiksi, ja keskustelun perusteella se tulee parantumaan roimasti – kirjoitan siitä sitten, kun saamme sen. Uusi yrittäjä on myös päivittänyt juhlasalin ilmettä kevyemmäksi pienillä sisutuksellisilla jutuilla. Vaihtamalla saliin toisenlaiset tuolit hän myös muutti tilaa niin paljon, että minulta säästyi tuolihuppujen ompelemisen urakka. Hurraa!
Minusta tuntuu kivalta ajatella, että hääpaikkamme on sellainen, jossa tulemme viettämään aikaa jatkossakin. Kesämökki on paikallaan aina, ja me siellä kesäisin – ja aina tullessamme kuljemme Heimarin ohi ja muistamme häämme. Esimerkiksi Heimarin juhannuskokolla tulemme varmasti käymään monena kesänä seuraavien vuosikymmenten kuluessa.
Mitä ne toiset vaihtoehdot olisivat olleet? Pisimpään arvoimme Lappeenrannan upseerikerhon ja Heimarin välillä. Upseerikerho on upea paikka, jonka henkilökunta on tuttua ja luotettavaa, ja joka merkitsisi etenkin puolisoni ammatin vuoksi paljon. Totuus kuitenkin on, että etenkin minun sukulaisilleni ja ystävilleni Lappeenranta on todella kaukana. Majoitus olisi pitänyt järjestää hotelleihin, ja paketti olisi muutoinkin muodostunut monimutkaisemmaksi kuin Heimarissa. Lisäksi Lappeenrannan vaihe meidän kummankin elämässä tulee todennäköisesti tältä erää päättymään lähiaikoina, joten paikka ei jäisi osaksi elämäämme samalla tavalla kuin Heimari jää. Silti suosittelen upseerikerhoa lämmöllä häitä suunnitteleville. Olen ollut siellä monissa juhlissa, ja puitteet ovat aivan vertaansa vailla.
Kun joulun välipäivinä 2015 menimme kihloihin ja tammikuun 2016 alussa ostimme sormukset, mietin miten tulisin tottumaan sormukseen vasemmassa nimettömässä. En ollut koskaan ennen pitänyt juuri siinä sormessa sormusta, vaikka muuten käytin monenlaisia, lähinnä hopeisia sormuksia. Nopeasti totuin siihen ja lakkasin käyttämästä muita.
Riisun yleensä kaikki korut, myös kihlasormuksen, kun tulen työpäivän jälkeen kotiin. Mutta ulos lähtiessäni tarkistan moneen kertaan, että vasemmassa nimettömässä on sormus. Ilman sitä on orpo ja tyhjä olo.
Kihlasormus on minulle valtavan tärkeä, mutta vihkisormus on ehkä kuitenkin se tärkein koru, mitä tulen omistamaan. Silti sen valinta oli helpompaa kuin moni muu asia häihin liittyen. Olen jo aikoja sitten ihastunut filigraanisormuksiin. Suosikkini on ollut Kalevala Korun filigraanisormus, mutta se on erään ystäväni vihkisormus, ja – lapsellista tai ei – en halua, että jollakin lähipiirissä on samanlainen sormus juuri tässä sormessa, tässä tarkoituksessa. Sitten kävikin niin, että löysin paremmin omaan sormeeni sopivan. Luulen, että Kalevala Korun sormus olisikin ollut liian leveä lyhyeen nivelväliin vasemmassa nimettömässäni.
Löysin Kohinoorin Laurel-sarjan, ja se oli siinä. Minun sormukseni. Yritin kyllä vielä muutama kuukausi sitten katsella muitakin, mutta palasin aina samaan sormukseen. Ei epäilystäkään. Se on Laurel, ja keltakultaisena.
Sormus on filigraanikuvioiseksi kapea, ja koukerokuvio melko hillitty. Etenkin keltakultaisena muotojen pehmeys ja pyöreys tekee siitä tasapainoisen ja rauhallisen. Suunnittelija on Marko Osala.
Kuvien perusteella en osannut päättää, minkä version Laurelista haluaisin. Jätin lopullisen valinnan hakureissulle kultasepänliikkeeseen, ja arvelin että tilanteesta voi tulla vaikea. Arvelin väärin. Jokin aika sitten menimme Jyväskylän Timanttisille tarkoituksena kertoa, että haluaisin Laurelin, mutta en tietenkään ilman sovitusta. En uskonut, että heillä olisi kaikkea malleja liikkeessään, joten joutuisin ehkä tekemään pari sovitusreissua.
Liikkeessä oli vain kaksi Laurel-sormusta, ja se riitti. Toinen oli valkokultainen sormus, jossa reuna oli koristeleikattu – sen keltakultainen versio oli kuvien perusteella suosikkini. Mutta sitten oli keltakultaisena toinen Laurel-versio, jossa oli vähemmän leikkauksia, mutta kaksi pienenpientä timanttia lehtikuvion keskellä. Henkäisin nähdessäni sen, koska se oli kauniimpi kuin mikään kuva olisi kertonut. Nostin sen telineestä ja sovitin varovasti – ja se sopi täydellisesti. Juuri minun kokoani, minun näköiseni, minun sormukseni. Se oli siinä. Elämäni tärkein koru.
Muutamia viikkoja myöhemmin hain sormukseni kaiverrettuna, ja sovittaessa reaktio oli sama: kädet tärisivät, ja sormus tuntui yksinkertaisesti täydellisen oikealta. Myyjää nauratti, kun hymyilin onnesta, innosta ja ilosta.
Vihkisormukseni sopii täydellisesti kihlasormukseen, se on jopa parempi nimenomaan kihlan vieressä. Kihlat ostettiin Kohinoorin mallistosta nekin, koska silloin jo mielessäni kiilsi Laurel, vaikka en sitä halunnut silloin vielä sovittaa, kihla tärisytti mieltä ihan riittävästi. Nyt kihla- ja vihkisormus tuntuvat kuuluvan pariksi.
Sillä viikolla kun hain sormuksen, olimme mökillä viettämässä etätyöviikkoa. Kuvasin sormuksiani keväisessä auringonpaisteessa rantakivillä. Sormukset hehkuvat auringossa, mutta voin vakuuttaa että minun hymyni hehkui vielä enemmän.
Olen hajamielinen, ja muistamattomuuteni on vain pahentunut viime vuosina. Olen ehtinyt hukata kihlasormukseni pariinkin kertaan, toisella kerralla jo melko pitkäksi aikaa. Siksi pyysin viime jouluna joulupukilta apua tässä, ja sain lahjaksi vaaleanpunaisen Iittalan Vitriini-rasian. Se on nyt kirjahyllyssä, ja meidän molempien sormukset ovat aina siellä, milloin eivät ole sormessa. Hukkasin sormukseni aiemmin toistuvasti, koska sillä ei ollut kunnollista paikkaa. Vitriini-rasia on juuri täydellinen säilytyspaikka sormuksille, myös häiden jälkeen tälle vihkisormukselleni.
Yllättäen viime lauantaihin ilmaantui aikaikkuna, jolloin tiesin olevani Jyväskylässä parin tunnin ajan ilman ihmeempää tekemistä. Mikä onni ja sattuma, että samaan aikaan järjestettiin ravintola Harmoonissa juhlasuunnittelutapahtuma Lovely Lavender. Olin nähnyt tapahtuman mainoksia, mutta en ajatellut pääseväni paikalle. Osoittautui varsin onnekkaaksi että pääsin! Oli mukavaa päästä osallistumaan tämänkaltaiseen markkinointitilaisuuteen, jollaisissa en ole juurikaan käynyt – vähän ehkä tätä hääbloggaajaa jännittikin.
Eipä siinä, mekko päälle ja Harmooniin! Etukäteismainonnassa oli kerrottu, että paikalla on lukuisia Jyväskylän alueen yrittäjiä, jotka tarjoavat erilaisia juhliin liittyviä palveluja. Häitä ei erikseen korostettu, mutta häät mielessähän minä siellä liikuin. Meillähän on ostopalvelut hääjuhlaa varten jokseenkin varattu ja hoidossa, mutta lähdin avoimin mielin etsiskelemään ensinnäkin inspiraatiota ja mahdollisesti kontakteja muita juhlia ajatellen. Erityisesti mielessäni oli kotona hääviikolla järjestettävät hääbileet minun työkavereilleni (koska emme voineet kutsua kaikkia itse hääjuhlaan). Seuraavassa tuo esiin suosikkini näistä yrittäjistä ja yrityksistä, mutta postaukseen ei liity kaupallista yhteistyötä. Suositukset ovat ihan vain vaikutelmia tapahtumasta ja henkilökohtaisia mielipiteitäni.
Ensimmäisenä minut otti vastaan Kauppatorin Kukka -liikkeen Elina. Hänellä oli yllään aivan upeat kukista tehdyt käsi- ja hiuskorut – harmi, etten tullut kuvanneeksi niitä. Salin keskellä upeasti kohonnut kukkateline hortensioineen oli sekin aikamoinen katseenvangitsija.
Kauppatorin Kukka
Ei juhlia ilman hyvää musiikkia, vai kuinka? Lovely Lavender -tapahtumassa palvelujaan promoamassa oli Kruuvauksen kaksi iloista ja viehättävää nuorta naista. He lauloivat pari lyhyttä settiä ja tekivät kyllä vaikutuksen kaikkiin. Jos meillä ei olisi jo hääbändiä, pyytäisin ehdottomasti Kruuvauksen naiset bändeineen juhliimme. Juttelin Kruuvauksen Emmin ja Tiinan kanssa hetken, ja heistä hersyävä positiivisuus oli tarttuvaa laatua. Emmi on syntyjään samalta kylältä kuin minä, mikä tietysti on suositus koko bändille!
Kruuvaus. Takana muuten näkyy Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema Liekki-ryijy, joka on aika hieno aarre ravintola Harmoonissa.
Myös esimerkiksi Crocus Paperin pöytä oli täynnä silmäkarkkia, mutta ohitin sen melko nopeasti, koska kutsut ja painotuotteet meillä on jo hallinnassa. RipsiBarin naisten kanssa juttelin pitkään ripsienpidennyksistä (tulossa taas kesäksi minullekin) ja Gaura Pearlsin korujen kohdalla piti hiukan pidättää hengitystä ihastuksesta. Pidempään kuitenkin istuin Helin Matkojen edustajan pöydässä. Sain siitä keskustelusta hyvää ideaa häämatkaamme ajatellen, ja kun mies oli heti suunnitelmassa mukana, oli Helin Matkat päivän toiseksi hyödyllisin kontakti meidän ensi kesän juhlia ajatellen. Palaan asiaan kunhan käyn toimistossaan.
Yksi tapahtuman aktiivisista järjestäjistä oli Juhlasuunnittelu Ilonasi. Tähän yhden naisen yritykseen olen tutustunut jo aiemmin somen välityksellä, ja olen ostanut häneltä muutamia hääkoristeita talven mittaan (esim. vanhan matkalaukun joka näkyy täällä). Ilona oli kattanut pöytään erilaisia koristeluvinkkejä, joista suosikkini oli hyvin yksinkertainen: kolmikerroksinen tarjotin toimisi erinomaisesti karkkibuffassa! En ollut ajatellut karkkibuffaan muita kuin lasikulhoja ja -purkkeja, mutta herkuilla täytetty kerrostarjotin näytti upealta.
Juhlasuunnittelu Ilonasi
Kun Ilonan pöydästä pääni käänsin, oli tarjolla Emily’s Cakes -nimisen melko tuoreen yrittäjän maistiaisina tarjoamia minikuppikakkuja. Kahdesta makuvaihtoehdosta kokeilin vaniljan ja sitruunan makuista, ja kuppikakku todella vei kielen mennessään. Yleensä muffinssit tai kuppikakut ovat minulle liian suuria makeiksi kerta-annoksiksi, joten tykkäisin kovasti tällaisista minileivoksista.
Emily’s Cakes
Ja se mehukas jättipotti juttu tulee tässä: osallistuin sekä Juhlasuunnittelu Ilonasi että Emily’s Cakes -pöytien Instagram-arvontoihin, ja voitin molemmissa! Jee! Kyllä kannatti somettaa! Näin ollen työkavereille järjestetyissä hääbileissä tullaan syömään Emilian herkkuja, ja Ilona auttaa kahden tunnin tapaamisen verran ensi kesän juhlasuunnitteluissani.
Lovely Lavender -tapahtuman loppupuolella arvottiin huikeita palkintoja. Niissä en ollut onnekas, mutta onhan kahden yrittäjän Insta-kisoista voitetut palkinnot aivan riittävän mahtava juttu yhdelle morsiamelle. Lisäksi mukaan saatiin uusin Häät ja juhlat -lehti, jossa riittää selailtavaa pitkäksi aikaa. Kaiken kaikkiaan jäin tapahtumasta ehdottomasti enemmän plussan puolelle kuin osasin odottaakaan. Oli sekä kivaa että hyödyllistä että vähän hömppää.
Aina ajoittain syksyn ja talven mittaan olen selaillut hääkirpputorien kenkäkansioita ja pohtinut, millaiset kengät haluaisin pukuni kanssa. Kerran käväisin Halosellakin ihan vain katselemassa juhlakenkien valikoimaa, koska en kerta kaikkiaan tiennyt, millaiset kengät olisivat hyvät. Lykkäsin kenkien ostamista, pohdin ja punnitsin.
Ja sitten se ymmärrys tuli: vaaleanpunaiset.
Tämä valaistuminen tapahtui oikeastaan kylän kirpputorilla. Ihastuin siellä myynnissä olleisiin juhlakenkiin, joiden väri liikkuu jossain vaaleanpunaisen, ruusuntuhkan, harmaan ja liilan välimaastossa. Kengät ovat hieman kuluneet, mutta laadukkaat, ja hintaa oli hurjat 2 euroa. Ostinhan minä ne. Kengät ovat kokoa 40,5 eli minulle ihan hitusen liian isot (jalkani on kokoa 40). Arvelisin kuitenkin, että lievä väljyys on hoidettavissa geelityynyillä, jotka muutenkin olisivat erinomaiset pitkänä juhlapäivänä.
Aloin kuitenkin epäröidä, onko ensimmäiseksi ostamieni kenkien väri sittenkin liian synkkä, joten kun vauhtiin pääsin, tein toisenkin kenkähankinnan. Jollakin Facebookin hääkirpputoreista oli myynnissä jokseenkin käyttämättömät vaaleanpunaiset ihanuudet. Tingin hiukan hintaa, ja kengät siirtyivät minulle postikuluineen 27 euron hintaan.
Eilen pääsin viimein hakemaan paketin, ja käytin illan ihanien hääkenkieni ihasteluun.
Oikeanpuoleiset, vaaleanpunaisemmat kengät ovat todennäköisemmin käytössä juhlissa värinsä ja tyylinsä puolesta. Ne puristavat hiukan, joten luultavasti en jaksa koko päivää ne jalassa. Vasemmanpuoleiset, väljemmät kengät ovat ihanat nekin. Ne ovat kuitenkin hiukan kuluneemmat ja siksi ehkä sopivammat vähemmän juhlavaan päivään. Niissä on myös terävät korot, jotka eivät vihkipaikan nurmikentällä ole se kaikkein kätevin ratkaisu.
Molemmat kengät ovat nyt omissa laatikoissaan vaatekaapissa. Toiset otan mukaani ompelijalle, kunhan puvun suunnittelu tarkemmin alkaa. Saattaa olla, että häiden jatkoille on otettava mukaan vielä matalat ballerinat, sillä päkiäni kipeytyvät korkokengissä melko pahasti. Illalla voi jo kovasti kaivata matalia kenkiä. Mutta siinä vaiheessa nyt voi jo vaihtaa juhlamekonkin johonkin rennompaan.
Tuo laatikkokuvan ottamisen jälkeen sain muuten opetuksen siitä, mihin tarkoitukseen kenkälaatikot sopivat kaikkein parhaiten. Se ei suinkaan ole kenkien säilyttäminen.
Kissa teki selväksi, että laatikko on sen oma. Otin vaaleanpunaiset kengät laatikosta pois, ja Papu tunki itsensä väkisin laatikkoon, vaikka ahtaalta vaikuttikin. Mutta ilmeisesti kissojen laatikkologiikassa ahtaampi on parempi.
Lopulta Papu alkoi järsiä kenkälaatikkoa niin kovilla otteilla, että nostin sen pois ja pakkasin kengät takaisin laatikkoon. Kissa jäi päivystämään laatikoiden viereen ilmaisten selvästi ilmeellään, mitä mieltä se on siitä, että pahvilaatikon sisällä on jotain muuta kuin se tärkein asia maailmassa eli kissa itse.
Onnistuin selviämään hääkengistä yhteensä 29 euron hintaan. Se vähemmän kuin olin budjetoinut, ja kieltämättä myös tämä yksityiskohta tekee minut hyvin tyytyväiseksi.
Toistaiseksi konkreettisin asia, minkä olen häiden eteen tehnyt, on ollut maistraattivihkijän varaaminen. Kaikki koristeet tai kampaukset tai kukkasuunnittelut tuntuvat etäisiltä siihen verrattuna, että sain tietää milloin meistä tarkalleen ottaen tulee aviopari. Toinen tärkeä puhelu joulukuussa oli se, jossa tuttu pappi kertoi tulevansa siunaamaan avioliittomme hääjuhlaan.
Puolisoni ei kuulu kirkkoon joten kirkkohäitä ei ole ohjelmassa, mutta minä haluan saada kirkollisen siunauksen avioliitollemme. Solmimme siis siviiliavioliiton maistraatissa ja hääjuhlan alussa avioliittomme siunataan. Meillä oli käytännössä kolme vaihtoehtoa maistraatille: lähin kaupunki Jyväskylä, puolison työkaupunki Lappeenranta tai kätevästi tavoitettavissa oleva Helsinki. Päivämäärä oli päätetty jo aikoja sitten.
Olin jo itsekseni päätynyt siihen, että Helsinki olisi kätevin vihkipaikka, mutta emme olleet yhdessä vielä puhuneet asiaa loppuun asti. Sain kuitenkin äkisti tietää (tästä on jo aikaa, pahoittelut etten muista tarkkaa päivää), että Helsingistä saa jo vihkiaikoja kesälauantaille, ja ne hupenevat nopeasti. Tein äkkiratkaisun, soitin maistraattiin ja sain meille juuri sellaisen vihkiajan kuin halusin. Koska meidät vihitään viikkoa ennen juhlaa, meillä oli varaa olla joustava kellonajan suhteen toisin kuin niillä pareilla, jotka ovat varanneet juhlat samalle päivälle. Puolisolle tämä äkkiratkaisu onneksi sopi hyvin, kun hän illalla sai sen kuulla.
Sen puhelun jälkeen vähän tärisytti. Tuntui että häät olivat yhtäkkiä muuttuneet todeksi: me olemme oikeasti menossa naimisiin.
Miksi Helsinki? Monestakin syystä. Vietämme melko paljon aikaa siellä, ja vaikka Helsinki ei lempikaupunkini olekaan, siellä on tapahtunut paljon hyviä asioita ja luotu yhteisiä muistoja. Aika iso syy on myös se, että vihkimiseen paikalle haluamme ihmiset – siskoni poikaystävineen sekä puolisoni veli – asuvat Helsingissä. Ajattelin, etten halua painostaa heitä reissaamaan ympäri Suomea koko heinäkuuta vaan voisimme ihan hyvin tuoda yhden heidän läsnäoloaan vaativan hetken lähemmäs heitä.
Hääjuhla puolestaan alkaa avioliiton siunauksella Saimaan rannalla. Siunauksen tulee toimittamaan ystäväni isä, eläkkeelle jäänyt kirkkoherra, joka on tuntenut minut lukioikäisestä asti. Sain huomata, että minulle oli yllättävänkin tärkeää, että pappi on tuttu. Tajusin asian merkityksen odottaessani ystäväni isän soittoa. Olin pyytänyt häntä tähän tehtävään, mutta hän halusi miettiä asiaa hetken – kirkkoherran virasta eläkkeelle jäätyään hän ei ole tehnyt kirkollisia toimituksia, ja kunnioitan tietenkin hänen periaatettaan. Hän halusi myös tavata avopuolisoni ennen päätöstään. Sitä onnellisempi olinkin kun hän soitti, kertoi miettineensä asiaa ja tulevansa mielellään siunaamaan avioliittomme.
Hänen päätöstään odottaessani olimme miettineet esimerkiksi sitä vaihtoehtoa, että saisimme jonkin sotilaspastorin siunaamaan meidät. Tuntui siltä, että jos pyydämme vieraasta kaupungista (koska emme asu kaupungissa jossa juhlat ovat) jonkun vieraan papin, koko seremoniasta tulee ulkokultainen ja vain tyhjiä sanoja sisältävä rituaali. Nyt tiedämme, että pappi tulee juhlaan koska hän itse haluaa tulla, se merkitsee hänelle jotain ja hän siunaa avioliittomme lämpimällä sydämellä ja ystävyydellä.
Hääpäivämme, se joka kaiverretaan sormuksiin, on se päivä jolloin avioliittomme solmitaan, siis 15. heinäkuuta. Hääjuhla on viikkoa myöhemmin, mutta silloin olemme jo naimisissa: sormukset on vaihdettu, eikä kukaan luovuta minua alttarilla kenellekään. (Siihen en kyllä olisi suostunut muutenkaan.) Vihkipaikka on vielä mietinnässä. Maistraatti on kiinni lauantaisin, joten meidän pitää päättää paikka, jonne vihkijän pyydämme. Heinäkuisessa Helsingissä on onneksi runsain mitoin hyviä vaihtoehtoja. Vihkimisen jälkeen menemme viiden hengen hääseurueemme kanssa syömään hääpäivällisen. Siitä suunnitelmasta kerron lisää kunhan pääsen tarkistamaan varatun paikan ja sillä tavoin varmistamaan lopullisesti päivällisvalintamme.
Kumpikin meistä valitsi kolme läheistään häiden kunniatehtäviin. Kaasot ja bestmanit ovat auttamassa meitä häissä, mutta samalla myös esillä juhlassa läheisimpinä ihmisinämme, luottohenkilöinä. Heidän nimensä mainitaan kutsussakin.
Tässä blogissa en mainitse heitä nimeltä, mutta haluan kertoa keitä he ovat.
Kolme kaasoani edustavat kaikki eri elämänvaiheitani. Jokseenkin itsestään selvää on aina ollut, että jos menen naimisiin niin siskoni E on kaasoni. Kaksi vuotta vanhempi isosiskoni on paras ystäväni ja tukipilarini kaikessa. Kyllä me riitelemmekin, ja välillä on viileämpiä kausia, mutta en olisi voinut kuvitella muuta vaihtoehtoa. Suurin asia on, että siskoni tulee mukaan siviilivihkimiseen. Siskoni ansiota myös on se, että puolisoni suostui aikanaan soittamaan minulle ja lähtemään sokkotreffeille. Olen siis siskolleni kaiken tämän rakkauden määrän velkaa. 🙂
Siskoni lisäksi pyysin kaasoikseni kaksi hyvää ystävääni. Toinen, K, on vanhimman kummityttöni äiti, johon tutustuin lukiossa. Hän on musikaalinen ja onkin luvannut auttaa erityisesti häiden musiikkiosuuksien suunnittelussa ja toteutuksessa. Minusta olisi myös todella hienoa, jos kummityttöni soittaisi jotain häissä, mutta en tietenkään pakota pikkutyttöä esiintymään.
Kolmas kaasoni A on opiskeluaikainen ystäväni, jonka kanssa teimme yhdessä opettajaopinnot. Se oli raskain opiskeluvuosi mitä olen kokenut, ja A:n ystävyys kannatteli minua silloin – ja kannattelee monin tavoin edelleen.
Bestmaneista kaksi on mieheni sukulaisia: hänen pikkuveljensä P tulee mukaan siviilivihkimiseen. Vaikka veljekset ovat hyvin erilaisia, on P hyvin läheinen ja tärkeä.
Toinen sukulaisbestman on mieheni serkku L. Hän on naispuolinen, mutta mieheni toimi aikanaan hänen kaasonaan. L ja hänen miehensä ovat meille läheisiä; heille puolisoni halusi minut ensimmäisenä esitellä, kun olimme alkaneet seurustella.
Kolmas bestman J on mieheni pitkäaikainen ystävä työkuvioista, ja hänen vastuullaan ovat häiden sotilasperinneosuudet. J tuntee myös siskoni, ja hän oli tekemässä sitä taustatyötä joka tehtiin, että meidät saatiin ensimmäisille treffeillemme.
Nykyään tuntuu yleistyneen tapa tehdä kaasoksi pyytämisestä erityinen hetki. Sitä varten on olemassa esimerkiksi erilaisia kortteja, ja Pinterestista löytyy monia muitakin ideoita ”kaasokosiskeluun”. Minulle tärkeää oli vain se, että sain pyytää heitä kasvotusten enkä puhelimessa.
Bestmanit (upseeria lukuunottamatta tietenkin) ja kaasot saavat kukkavieheet rintaansa juhlapäiväksi. Samanlaiset tulevat myös molempien meidän vanhemmille. He istuvat perheineen meidän kanssamme tai ainakin mahdollisimman lähellä meitä. Majoitumme kaikki hääpaikan läheiseen huvilaan, jossa vietämme koko viikonlopun perjantaista alkaen. Hääpäivän aamuna kaasot, naispuolinen bestman ja minä istumme kaikki kampaajan tuoliin, meikkaamme ja pukeudumme yhdessä. Siitä tulee ihana aamupäivä!
Olen kerran toiminut itse kaasona. Silloin en tiennyt, että on olemassa sellainen asia kuin kaasolahja, joten yllätyin kovasti kun häiden jälkeisenä aamuna sain tuoreelta rouvalta kauniin hopeariipuksen muistoksi juhlista. En ole vielä aivan varma, miten kaasolahjan loppujen lopuksi ratkaisen. Olemme kuitenkin sanoneet heille kaikille, että korvauksena avusta tarjoamme heille hääviikonlopun majoituksen ja ruoat. Mieleni tekisi muistaa kaasojani myös jollain pienellä muistolahjalla, mutta en halua sen olevan jotain ”vain siksi että niin on tapana” vaan jotain joka merkitsee jotain ja sopii jokaiselle heistä. Siksi asia on kovasti vielä pohdinnassa, ja myös budjetti rajoittaa – majoitus on taloudellisesti melko iso juttu jo sekin.
Olen kutsunut kaasot meille helmikuun viimeisenä sunnuntaina. He ovat tavanneet kyllä, mutta eivät tunne toisiaan kovin hyvin, koska kuten sanottu, he edustavat kukin eri vaiheita elämäni varrelta. En aio kuormittaa heitä kovin paljon etukäteen, mutta on kiva kokoontua juttelemaan häiden käytännöistä ja suunnittelusta. Tärkein panos, jota heiltä toivon on se, että hääpäivänä voisin luottaa kaiken sujuvan ilman, että minun tarvitsee puuttua mihinkään, juosta keittiön ovella tai hermoilla. Myös edellisen illan koristeluissa tarvitaan talkooapua, ja tässä kohdin bestmanit tulevat myös korvaamattomiksi. Kun meitä on runsas joukko, saadaan paikat kuntoon nopeasti.
Joululoman alkajaisiksi lähdimme puolison kanssa risteilemään Itämerelle, ja vietimme Tukholmassa muutaman tunnin. Jo syksyllä olin ihastunut uutiseen, että Tukholman kuninkaanlinnaan tulisi näytille prinsessojen ja kuningattaren hääpukuja 1900-luvun jälkipuolelta. Näyttelyllä juhlistetaan kuningatar Silvian ja kuningas Carl Gustavin 40-vuotista avioliittoa.
Tukholman-matkan lähestyessä olin niin väsynyt, etten jaksanut enää ottaa selvää näyttelystä. Näin vain jostain, että sinne voi ostaa lipun etukäteen. En jaksanut alkaa säätää sellaisen asian kanssa viimeisinä työpäivinä ja kuvittelin, että ilman ennakkolippua jono olisi varmaankin liikaa.
Onneksi loman aloitus piristi, ja menin kuitenkin katsomaan Kuninkaanlinnan liepeille, josko näyttelyyn pääsisi. Ja pääsihän sinne! En halunnut puolisoani mukaan, koska prinsessajutut eivät häntä oikeastaan kiinnosta, ja halusin nauttia näyttelystä rauhassa. Siispä mies lähti etsimään Gamla Stanista sopivaa lounaspaikkaa, ja minä suuntasin linnaan.
Lippu kustansi vajaat 17 euroa, mikä on kieltämättä suolainen hinta. Samalla lipulla olisi päässyt muihinkin Kuninkaanlinnan näyttelyihin, mutta minua kiinnostivat tällä kertaa vain nämä hääpuvut. Mutta oli se kyllä sen arvoista. Näyttely oli hienosti toteutettu, ja olihan se aikamoinen elämys nähdä ne puvut, kengät, korut jne. aitoina, ei vain kuvien välityksellä. Esillä oli myös kunniamerkkejä ja univormuja, mutta ne kuuluivat kai perusnäyttelyyn – en ole varma, kun en ole kuninkaanlinnan tässä osassa aiemmin käynyt.
Esillä olivat kuningatar Silvian – tai neiti Silvia Sommerlathin – puku vuodelta 1976, sekä kolme varsin tuoretta Ruotsin prinsessojen morsiuspukua: kruununprisessa Victorian, prinsessa Madeleinen sekä tuoreimpana prinsessa Sofian puku. Hienosti mukana on myös prinsessa Lilianin yksinkertainen, vaaleansininen puku vuodelta 1976. Ruotsin prinsessa Lilian oli nykyisen kuninkaan Carl Gustavin sedän, prinssi Bertilin puoliso. Bertil ja Lilian elivät yhdessä, mutta prinssi ei saanut kruununperimysjärjestyksen takia (tai jotain) mennä naimisiin taviksen kanssa. Vuonna 1976 Carl Gustav antoi sedälleen luvan mennä naimisiin – Lilian ja Bertil olivat siinä vaiheessa jo vanha pari, ja Lilian epävirallisesti osa kuningasperhettä. Tästä ei toki näyttelyssä puhuttu mitään (ainakaan en huomannut), vaan Lilianin puku oli mukana samanarvoisena kuin muidenkin prinsessojen.
Kuningatar Silvia, 1976.
Kuninkaallisista morsiuspuvuista näkee, että mitä ylempi asema, sen hillitympi puku. Silvia Sommerlathista tuli avioliiton solmittuaan kuningatar, sillä Carl Gustav oli jo tuolloin kuningas. Silvian puku on Diorin muotitalosta, se on pitkähihainen ja kaulus on hyvinkin umpinainen. Puku on upea ja henkii 1970-lukua – ja kuningattaren asemaa.
Nuorempien prinsessojen puvuissa näkee minusta saman tyylieron. Kruununprinsessa Victorian hääpuku on minun ehdoton suosikkini. Se on yksinkertainen ja koristelematon, kuningattaren puku sekin – paitsi että se on paljon avoimempi kuin Silvian aikoinaan.
Kruununprinsessa Victoria, 2010.
Sekä prinsessa Madeleinen että prinsessa Sofian – neiti Sofia Hellqvistin – puvuissa on paljon enemmän pitsiä ja koristeita kuin (tulevien) kuningattarien. Varmasti muotikin muuttuu ajan mittaan, ja ovathan kaikki naiset myös omia persoonallisuuksiaan, jolloin heidän pukunsakin ovat erilaiset. Madeleinen puvussa on eniten pitsiä, ja Sofia palasi pukuvalinnassaan jälleen pitkähihaiseen malliin – tosin huomattavasti avonaisempaan silti, kuin anoppinsa pitkähihainen puku.
Prinsessa Madeleine, 2013.Prinsessa Sofia, 2015.
Puvut oli laitettu esille kokonaisuuksina: jokaisen puvun pitkän laahuksen jäljessä olivat morsiusneitojen ja sulhaspoikien puvut, ja esillä olivat myös kengät. Hunnut olivat erillisessä vitriinissä. Victoria käytti samaa pitsihuntua kuin äitinsä aikoinaan, ja tämä huntu on suvun perintökalleus. Korutkin esiteltiin, mutta ymmärrettävästi niistä oli paikalla vain kuvia.
Näyttelyssä esiteltiin pukujen lisäksi paljon muutakin. Esimerkiksi hääkimput kuvailtiin tarkasti. Kuninkaallisia hääperinteitä esiteltiin, esimerkiksi se tieto, että kesäkuun 19. on perinteinen Ruotsin kuningasperheen hääpäivä. Infotauluissa kerrottiin häiden yksityiskohdat kuten morsiustytöt ja sulhaspojat, seremoniamestarit jne.
Voi kuulostaa hassulta, mutta näyttelyssä käyminen kyllä oikeasti inspiroi hääsuunnitteluissa. En elä harhaluulossa, että hääpäivä olisi jotenkin ainutlaatuinen prinsessapäivä, enkä tavoittele kuninkaallista loistoa. Mutta ihan jo pelkästään noihin hääkimppuihin tutustuminen antoi ajatusta omasta kimpustani. Ihailen kruununprinsessa Victoriaa valtavasti, ja ehkä jotenkin alitajuisesti olen ajatellut hänen pukuaan omaani suunnittelessani. Pukuni tulee olemaan ihan erilainen kyllä – tealength, Ateljé Iinan tekemä, kuten kerroin – mutta pitsit ja rusetit puuttuvat siitäkin. Kuten Victorian puku, myös minun morsiuspukuni tulee olemaan kaunis yksinkertaisuutensa vuoksi. Silkki tekee siitä hohtavan kauniin. Victoria käytti sukunsa diadeemia, minulla tulee (toivottavasti) olemaan puolisoni suvun perintönä kulkeva morsiuskruunu.
Voin lämpimästi suositella Kungliga Slottetin näyttelyä kaikille (kuninkaallisista) häistä kiinnostuneille! Näyttely on avoinna maaliskuun 17. päivään asti, ja nettisivuilta löytyy tietenkin lisätietoja.
Pari viikkoa sitten bongasin jollakin facen hääkirpputoreista myynnissä olevat vintage häälaukun ja -korun. Ne näyttivät kauniilta, ja kiinnostuin heti. Laukun ja korun ostaminen ilman, että näkee ne livenä, ei kuitenkaan ole hyvä idea. Etenkin laukun kohdalla vaatimukseni ovat tarkat, sillä laukku ei voi olla liian pieni. Vaikka myynti-ilmoituksessa annetaan mitat, on vain kokeileminen ainoa keino selvittää, sopiiko laukku tarkoituksiini.
En ole ehkä täällä sitä aiemmin sanonutkaan, mutta sanonpa nyt: olen ykköstyypin diabeetikko, ja joudun kuljettamaan insuliineja ja verensokerimittaria mukanani joka päivä, jatkuvasti. Myös häissä. Siksi ennen ostopäätöstä halusin testata, mahtuvatko vaaditut tarvikkeet laukkuun. Olin menossa kokousreissulle päiväseltään Helsinkiin, ja ihanalle myyjälle sopi tapaaminen tuolloin.
Niinpä Kampin keskuksen käytävällä katsoin, kun myyjä nosti esiin helmikoristeisen laukun. Sydämeni takoi varmaan miljoonaa, sillä laukku oli kaunis ja juuri ihanasti vanhan näköinen. Laukut ovat minun heikko kohtani ylipäätään, ja vanhat laukut sykähdyttävät erityisesti. Myös kaulakoru oli vielä kauniimpi kuin olin odottanut. Sovitin diabetestarvikkeitani laukkuun – ja ne mahtuivat! Pieneltä näyttävä häälaukku osoittautui tilaihmeeksi, sillä jopa älypuhelin mahtui mukaan, eikä laukku silti pullottanut rumasti.
Niinpä tämä ihanuus sekä pitkä helmikaulakoru lähtivät mukaani. Hinta oli minusta vähintääkin kohtuullinen.
Myyjän mukaan laukku on 1940-luvulta.
Olin ajatellut, ettei minulla hääpäivänä ole kaulakorua lainkaan. Saan nimittäin lainaksi puolison suvun perintökorun, joka tulee hiuksiin (en ole varma, onko se kuitenkaan nimeltään tiara vai hiuskoriste, vai ehkä hääkruunu?), ja se on niin kaunis esine, etten halua muita koruja latistamaan sen hohtoa. Olin ajatellut vain panostaa sieviin, ei liian suuriin kultaisiin korvakoruihin. Kaulakorun käyttöpäätös tapahtuu siis vasta myöhemmin, kun puku on sovitusvaiheessa. Uskon löytäväni helmikaulakorulle käyttöä kyllä myös jossain muussa tilaisuudessakin, sillä se sopii hienosti yhteen laukun kanssa, ja on varmasti kaunein koru mitä tällä hetkellä omistan.
Kaulakoru on luultavasti 1960-luvulta.
Pukuni tulee siis olemaan moderni versio 1950-luvusta, hiuskoru 1950-luvulta ja laukku 1940-luvulta. Jos päädyn käyttämään ostamaani kaulakorua, se on luultavasti 1960-luvun esine. Aikamoinen vuosikymmenien sekamelska siis! Koska en tunne pukeutumisen historiaa niin hyvin, että osaisin luetella kunkin vuosikymmenen tarkat erot, tämä tyylien sekoitus ei haittaa.
Päin vastoin. Kuten arvaatte, laukku tulee olemaan se ”jotain vanhaa”. Siitä värssystä kirjoitan vielä lisää, sillä olen jo mielessäni hahmotellut oman vastaukseni tuohon brittiperinteeseen.
P.S. Pahoittelut kuvien huonohkosta laadusta; ne on otettu bussissa matkalla kotiin.
Facebookin häät 2017 -palstalla osa morsiamista kertoo puhjenneensa itkuun, kun ”se oikea” hääpuku osuu viimein sovituksessa kohdalle. Ajattelin, että no jopas, täytyy olla aikamoisesti hermoiltu asia, jos ihan kyyneliksi menee, ja en minä ainakaan. Vähänpä tiesin!
Alkuviikon iltoina istuin tunteja tabletti kädessäni ja etsin myynnissä olevia, budjettiini sopivia pukuja. Viesteilin kolmen eri myyjän kanssa, kyselin pukujen mittoja ja yksityiskohtia. Hermoilin tämän päivän vierailua ompelimoon ja valmistauduin siihen, että Iina ei innostu unelmapuvustani vuokrapukuna.
Tänä aamuna kävelin työpaikalta Rajakadulle kirkkaassa auringonpaisteessa, enkä enää jaksanut ajatella ja jännittää. Nautin reitistä ja säästä täysin siemauksin, sillä Jyväskylän Rajakatu on minulle varsin merkityksellinen paikka. Vuonna 2011 kirjoitin nimittäin kirjan alueen elämästä ja historiasta. Teos oli Jyväskylän ammattikorkeakoulun tilaustutkimus, jonka JAMK teetti, koska sen pääkampus muutti Rajakadulle. Projektin aikana haastattelin kaikkia kadun yrittäjiä, myös Iinaa. (Ykkösblogissa on kirjasta juttua.)
Yrjönkatu aamuauringossa
Loppujen lopuksi vierailu ompelimoon kesti vain parikymmentä minuuttia. Ihan turhaan stressasin! Ateljé Iinan omistaja on ihana, ja ymmärsi heti mistä oli kyse ja millaisen puvun haluan. Se ommellaan minulle, mutta se jää Iinalle vuokrapuvuksi, mikä tekee siitä minulle edullisemman. Ompelimosta lähdettyäni nauroin ääneen ja hehkuin kilpaa auringon kanssa. Mietin, että onpa hullua olla näin täydellisen onnellinen yhden mekon takia, mutta silti olin – ja olen edelleen.
Vieläkään en laita tähän sitä tärkeintä ja rakkainta inspiraatiokuvaani. Mutta kerron: puvustani tulee tea length -mittainen (tai ainakin polven yli, mutta ei maahan asti), valkoinen (pehmeä sävy, ei kova puhdas valkoinen), pienillä hihoilla ja suljetulla selällä. Siinä ole pitsiä, tylliä tai helmiä, jotka kaikki toki ovat kauniita hääpuvun koristeita, mutta eivät sovi tämän puvun tavoitteeseen. Pelkkä kangas riittää, ja materiaaliksi tuleekin silkkiä, joka hohtaa kauniisti. V-kaula-aukko ja etumus on poimutettu kauniisti, ja taakse tulee sievä nappirivistö.
Puvun valintaan liittyvät myös sen asusteet, joista kirjoitan oman postauksensa joskus toiste.
Valintani puvun yksityiskohtien suhteen sopii juuri minulle. En tuntisi oloani mukavaksi ilman olkaimia, ja hihatonkin tuntuu hiukan hankalalta näillä alleilla. Lisäksi haluan, että selässäni oleva tatuointi peittyy. En häpeä tai paheksu sitä, mutta en myöskään halua sen näkyvän häissä, jos vain on mahdollisuus peittää se. Jonain päivänä tulen ottamaan käsivarteen tatuoinnin, ja sen tarkoituskin on näkyä, mutta selkätatska on aikanaan otettu juuri siksi, että sen voi peittää.
Iinan mukaan suuntaus häneltä tilatuissa puvuissa on kohti yksinkertaisuutta: viime vuodet häämuotia onkin hallinnut pitsi ja tylli, ja nyt vähitellen niistä aletaan karsia. Myös hihoja kuulema on enemmän, ja yksinkertaisuus on ainakin ompelijalla pukunsa teettävien makuun. Epäilemättä minun kaltaisiani on muitakin, jotka eivät löydä kaupoista sitä unelmien pukua, ja siksi turvautuvat ompelijaan. Siksi ompelijan ateljéssa trendit voivat olla hiukan erilaisia kuin morsiusliikkeissä. En tiedä, kunhan arvailen.
Mietin myös Rajakatua kävellessäni, miten paljon helpompaa olisi järjestää häät kotiseudulla, jossa tunnen palvelut. Esimerkiksi kukat hakisin suosikkikukkakaupastani Ruusupuusta, ja oma vuosikausia hiuksiani hoitanut kampaaja on myös Jyväskylässä. Tietenkin hääpaikkakunnaltakin löytyy ammattitaitoa, mutta olen aika asiakasuskollinen ja suosin mielelläni paikkoja, jotka tunnen ja joihin luotan tottumuksesta.
Kukkakauppa Ruusupuu, Jyväskylä
Minun hääpukuasiani järjestyi juuri parhaimmalla tavalla, jota toivoin mutta johon en uskaltanut luottaa.
Mistä sinä aiot etsiä pukua? Tiedätkö tarkkaan, millaisen haluat? Vai oletko jo ostanut hääpukusi?
Meidän perheessämme juhlitaan 