Täydellinen juhlapäivä

Arki on alkanut taas loman ja häähuuman jälkeen, ja olemme molemmat palanneet töihin. Hääjuhlat ovat olleet paljon mielessäni, mutta en ole osannut tarttua kirjoittamiseen. On ollut vaikea päättää, mistä kirjoittaisin. Kävisinkö läpi koko juhlan vaihe vaiheelta, vai olisiko syytä jakaa se eri osasiin ja kirjoittaa jokaisesta osa-alueesta erikseen? Jaksaisiko joku lukea kaikkia niitä postauksia?

Päädyin siihen, että kirjoitan tämä yhden koontipostauksen. On muutamia asioita, jotka haluan vielä tallentaa tänne erikseen, mutta palaan niihin myöhemmin.

Meidän juhlapäivämme oli tosi onnistunut. Ainoa asia, johon ei voinut valmistautumisella vaikuttaa oli säätila, mutta senkin olimme valmistelleet niin hyvin kuin voimme: hääkäskyssä luki, että lauantaiaamuna klo 9 mennessä hääpari päättää, onko siunaus ulkona vai sisällä. Aamulla säätiedotukset näyttivät epävakaista, joten päästimme itsemme koko päivän hermoilun piinasta ja ilmoitimme kaikille, että pidämme siunauksen sisätiloissa. Tokikaan koko päivänä ei satanut montaakaan pisaraa, mutta ainakaan meidän ei tarvinnut hermoilla siitä.

Aamu Auralan huvilalla oli juuri niin ihana kuin haaveilin. Heräsimme M:n kanssa aikaisin niin että kiirettömyys jäi koko aamun päällimäiseksi tunteeksi. Osa miehistä saunoi pitkään aamu(päivä)saunassa, mutta naiset keskittyivät kampauksiin ja muihin asioihin. Kampaajamme Hanna tuli jo kahdeksalta, ja aamupäivän aikana hän loihti yhteensä seitsemän erilaista kampausta: minulle, kolmelle kaasolle, naispuoliselle bestmanille sekä kahdelle pikkutytölle. Tarjoilin aina kampausvuorossa olevalle vaaleanpunaista kuohuviiniä ja rentouduin itsekin. Silloin ei vielä jännittänyt.

Puoliltapäivin saapui paikalle valokuvaajamme Ilona Savitie. Siihen aikaan oli aika pilvistä ja tuulista, ja potrettikuvia ottaessamme palelin aika tavalla. Onneksi ei kuitenkaan satanut! Kuvaussession jälkeen oli aikaa vielä syödä hiukan.

376A2065
Auralan huvila. Kuva: Ilona Savitie

Jännittäminen alkoi oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun muu hääseurue siirtyi vähitellen huvilaltamme juhlapaikalle vastaanottamaan vieraita. Klo 14:50 lähdimme kävelemään Auralasta Heimariin, ja silloin meitä molempia kyllä jännitti aivan valtavasti. En tiedä mikä hääseremoniassa jännittää, mutta silti niin kävi.

Avioliiton siunaus oli kaunis tilaisuus, jossa itkin liikutuksesta monta kertaa. Kuljimme saliin rakennetulle alttarille ystävieni jousikvartetin soittaessa Johann Pachelbelin Kaanonia. Valitettavasti olin unohtanut ottaa mukaan nenäliinan, joten pyyhin kyyneleitä käsin. Isäni lauloi Pekka Simojoen Rakkaus on lahja Jumalan, siskoni luki kauniin kohdan Raamatusta, ja meille tuttu rovasti siunasi avioliittomme lämmöllä ja rakkaudella kaasojen, bestmanien ja muutamien läheisten toimiessa avustajina. Lopuksi kvartetti vielä soitti Beatlesin All you need is love, eikä hymyni leveydellä ollut siinä vaiheessa rajaa.

Hääjuhla käynnistyi jouhevasti ja hiukan edellä aikataulusta, kun siirtyminen ulkoa sisälle jäi pois ohjelmasta. Mutta kiire ei ollut – puheensorina täytti salin heti onnittelumaljojen noston jälkeen. Ensimmäinen ohjelma siirrettiin edeltämään ruokailua, kun aikaa kerran oli. Bestmanina toiminut upseeriystävä kutsui kaikki paikalla olevat upseerit nostamaan onnittelumaljat hääparille.  Jokainen kohotti maljan meille, onnitteli lyhyesti omin sanoin, ja särki lasinsa säpäleiksi tähän tarkoitukseen varattuun saaviin. Sirpaleet lensivät komeammin kuin olin osannut odottaa! Osa lapsista hihkui riemusta, mutta ilmeisesti eräs tilanteen vieressä istunut pikkuinen oli myös vähän pelästynyt lasin räiskintää.

Heimari ylitti kaikki odotuksemme ruoan suhteen. En nyt käytä aikaa häämenun kirjaamiseen vaan kirjoitan siitä myöhemmin, mutta ruoka oli erinomaista. Etenkin vieressä kimmeltävästä Saimaasta kalastettu hauki nosti kehuja, samoin salaattipöytä. Itse paikalle tuomamme juustopöytä herätti herkkusuut, eikä juustoja montaa murua jäänytkään.

Ilmeisesti vieraanamme olleet lapset eivät olleet kuulleet, että karkkibuffet on täysin last season, sillä sen avautumisen ajankohtaa kyseltiin juhlan alusta asti. Kun jälkiruoan kohdalla karkkibuffet avattiin, sen ympärille kasaantui välittömästi lapsijoukko. Karkkeja lisättiin välillä, mutta toisin kuin luulin, meille jäi hääkarkkeja vain pieni kourallinen. Se oli todellakin menestys!

Ohjelmassa oli tilaa, että ehdimme juttelemaan vieraiden kanssa, kuten olin toivonutkin. Istuimme hääseurueemme kanssa samassa pöydässä, emme kahdestaan erillään muista. Ilta eteni nopeasti! Yksi leikkikin oli mukana. Olimme pitkin hampain suostuneet siihen, vaikka emme leikeistä innostukaan. Ehkä se kuitenkin oli hyvä, ainakin osa vieraista tykkäsi. Ja kuten sanottu, aikaa sillekin oli.

Puheita oli useita, ja niitä olen muistellut monta kertaa häiden jälkeen. Meidän molempien äidit pitivät puheen, ja sain kauniita kommentteja niistä jälkeenpäin (”Vau mitä äitejä!”) Kaasoistani A piti puheen, samoin M:n kummisetä. Lopuksi minä vielä kiitin kaikkia juhlan tekemisessä auttaneita, puhuin M:n ja minun rakkaudesta sekä siitä, että maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän rakkautta kuin vihaa.

Puheeni lopuksi kutsuin kaikki ulos, jossa otettiin keskitetysti ja organisoidusti koko joukko erilaisia ryhmäkuvia. Tämä oli minusta kiva juttu, sillä saimme yhteiskuvat monissa eri komboissa, ja kaikki halukkaat pääsivät kanssamme kuviin. Näitä kuvia on tosi mukava liittää sitten kiitoskorttien mukaan myöhemmin syksyllä.

376A3134
Sotilashäät. Kuva: Ilona Savitie.

Sulhasen miekasta poltettiin synnit (ihan keskikokoinen liekki, krhm), ja leikkasimme kakkupalan. Sulhanen ojensi miekan bestmanilleen, joka nuoli siitä onnen rippeet. Heimarin tarjoilijat olivat tosi ihanasti tuoneet meille pöytään kahvit, leipäjuustot ja avecit muiden jonottaessa kahvipöytään. Se oli tosi kiva ele, josta ei ollut sovittu etukäteen. Kiitos tästä huomaavaisuudesta Heimarin väelle!

Häätanssi oli yksi juhlan huipennuksista. Tanssimme Etta Jamesin kappaleen At last, jonka bändi soitti ja ystäväni ja kaasoni K lauloi. Tuijotin tuoretta aviomiestäni silmiin ja hoin, että kuuntele nyt, K laulaa kuin enkeli! Sovitussa kohdassa hääseurue liittyi tanssiin, emmekä joutuneet olemaan silmätikkuna koko biisin ajan.

Yhtäkkiä ilta olikin jo pitkällä. Jossain kohdin tajusin, että juuri ketään ei istu pöydissä vaan tanssilattia on aivan täpösen täynnä iloista ja riehakasta juhlaväkeä. Kun bändi lopetti sovitusti klo 23, pyysimme heitä jatkamaan vielä muutaman biisin verran. Sen jälkeen lähdimme kohti Auralan saunaa, jossa oli vapaamuotoiset jatkot. Siskoni auttoi hääpuvun yltäni, jotta minun ei tarvinnut pelätä sen likaantumista, vaihdoin piilolinssit silmälaseihin ja lähdin ystävien keskelle jatkoille. Jaksoin huomattavan paljon pidempään kuin olin odottanut – kävimme yhdessä nukkumaan joskus kolmen aikoihin aamuyöllä.

Kun hääpaikan siivous vielä sujui seuraavana päivänä helposti ja jouhevasti, en voinut olla kuin tyytyväinen. Kieltämättä sunnuntaina iltapäivällä maistui uni, mutta maanantaina juhlat rasitukset olivat jo poissa, ja jäljellä vain suunnaton onni arvokkaasta siunauksesta ja hyväntuulisista bileistä.

Kuvia säästelen vielä vähän. Sain Ilonalta saman tien muutamia otoksia, mutta lisää tulee myöhemmin.

En ole keksinyt mitään, mikä olisi mennyt pieleen hääjuhlassamme. No joo, minulla olisi pitänyt olla nenäliina siunauksessa, mutta se nyt ei ollut suuri vahinko! Hyvä suunnittelu, tarkka hääkäsky (eli juhlan käsikirjoitus) ja luotettavat, oma-aloitteiset ihmiset hoitamassa hääjuhlan kulkua olivat avain onnistumiseen. Ja tietenkin vieraat, sillä vieraat tekevät juhlan. Kiitos ystäville ja sukulaisille, että olitte mukana! En unohda tuota päivää!

Mainokset

Sukupolvien ketju

Kosinnasta ja kihlauksesta tulee tässä kuussa kuluneeksi puolitoista vuotta, ja häät ovat jo aivan ovella. Tämän kihloissaolon aikana olen väistämättä herkistynyt erilaisille rakkausaiheisille uutisille, hyvässä ja pahassa.

Syystä tai toisesta minusta tuntuu, että kuluneen vuoden aikana lähipiirissäni on erottu enemmän kuin ikinä. Ystäviä, tuttavia, työkavereita, kavereiden kavereita – erouutisia on tullut jos ei nyt ihan kerran kuussa, niin hyvin usein kuitenkin. Olemme sen ikäisiä, että osa tuttavapiiristä on siirtynyt jo niin sanotusti toiselle kierrokselle.

Jokainen erouutinen on hiljentänyt minut, tehnyt surulliseksi ja apeaksi. Olen miettinyt todella usein, miksi haluamme mennä naimisiin, kun se yhdessäolo on niin vaikea laji – erojen määrä osoittaa sen hyvin.

Juuri tämä oma tilanteeni häitä suunnittelevana, vielä melko tuoreessa parisuhteessa elävänä tietenkin selittää herkän suhtautumiseni eroihin: jokainen niistä tuntuu henkilökohtaiselta, vaikka tietenkään ne eivät sitä ole. Uskon ja tiedän, että jokainen ero on ollut kipeä pala sen osapuolille, eikä yksikään niistä pitkistä parisuhteista ole alunperin perustettu eroa varten. Rakkautta niissä on ollut, ja uskoa loppuelämään yhdessä. En paheksu av(i)oeroja tai mitään sellaista, sillä tietenkin ero on parempi ratkaisu kuin kaikkia haavoittavaan parisuhteeseen jumittuminen.

Emme ole ihan nuoria enää, ja vaikka kokemuksemme pitkistä parisuhteista olisivatkin vähäisiä, ymmärrämme ihmisiä kohtalaisen hyvin. Ennen kaikkea ymmärrämme toisiamme. Tajuamme hyvin, mikä arvo meillä on toisissamme, osaamme joustaa ja vaatia sopivassa suhteessa. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta osaamme sovittaa ja sovitella, ja ennen kaikkea sopia riitamme. Tiedämme, mikä on tärkeää: se että olemme yhdessä. Ruusunpunaisia kuvitelmia ei ole, vaan selkeä tieto siitä, että yhteinen tulevaisuus vaatii tahtoa olla yhdessä. Siksi uskon, että selviämme: koska tahdomme rakastaa.

Yksi suosikkihääbloggareistani, I said yes -blogin Laura kirjoitti äitienpäivän aikaan elämänsä äideistä. Laura pohti, voisiko laittaa häihin esille hääparin isovanhempien hääkuvat. Ajatus on minusta kaunis, sillä myös minun ja M:n kaikki isovanhemmat ovat jo edesmenneitä.

Kun samaan aikaan pohdin ja surin tätä lähipiirin erojen määrää, tajusin äkisti yhden asian. Asian, jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, mutta joka ei sitä ole. Sekä minun että M:n kaikki vanhemmat ja isovanhemmat ovat eläneet pitkät avioliitot. Molempien meidän vanhemmat ovat yhdessä, isovanhemmatkin erotti vasta kuolema.

Vasta tämän sukupolvien perinnön tajuttuani aloin nähdä erojen lisäksi myös rakkauden lähipiirissäni. Vaikka monet eroavat, vielä useampi ystäväni on onnellisesti pitkässä parisuhteessa. Erojen määrä sumensi taakseen totuuden: rakkaus on kestävää, se kestää lapsiperhearjen ja työpaineet, se kestää sairaudet tai poliittiset erimielisyydet.

Koska avioerojen määrä lisääntyy koko ajan, ei avioliittoa pidä unohtaa itsestään selvyydeksi. Haluan muistaa sen häissämme, ja tuoda esiin sen, että lähipiirissämme pitkä avioliitto on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi juhlapaikan sivupöydälle tulee valokuvia edellisistä sukupolvista: meidän molempien isovanhempien kuvat, ja lisäksi myös omien vanhempiemme hääkuvat.

Isovanhempien sukupolvesta hääkuvia ei aina ollut tapana ottaa. Kihlakuvat olivat tavallisempia, eikä niitäkään aina otettu. Siksi kuvapöydästä ei tule samanlaisten kuvien sarja, vaan kuvia meidän esivanhemmistamme yhdessä, pariskuntina. Keskelle näitä tulee sitten kuva(t) meistä.

Nyt solmittava avioliitto on meille molemmille ensimmäinen – ja viimeinen. Sanotaan, ettei sitä voi tietää, mutta jos en tietäisi, mitä järkeä olisi ryhtyä koko hommaan?

 

Meidän valokuvaajamme

Törmäsin jossain hääpalstalla bridezilloille suunnattuun sanontaan tai ohjeeseen, jonka mukaan hääpäivän jälkeen jäljellä on kolme asiaa: puoliso, sormus ja valokuvat. Siksi niihin kolmeen asiaan kannattaa panostaa ja valita juuri sellaiset jotka haluaa ja jotka tuntuvat oikeilta. Mies on se oikea, sormuksesta ei ole epäilystäkään, ja valokuvaajankin valinta oli aika selkeä.

Minulla on jo aiemmista jutuista sekä perheyhteyksistä tuttu luottovalokuvaaja. Jotenkin en ehkä edes harkinnut pyytäväni muita valokuvaajia häihin. Siispä meille tulee kuvaajaksi Ilona Savitie.

Ystäväni aviomies kuvaa kyllä myös toisena ammattinaan. Hän kuvasi pyytämättä (!) väitöstilaisuuteni ja karonkkani aikanaan, ja sainkin sillä tavoin perheeltään mitä suurimman ja arvokkaimman väitöslahjan. Häissä toivoisin hänen kuitenkin voivan keskittyä vieraana juhlimiseen – ja siinä vaiheessa kahden pienen lapsen isän on ehkä pakkokin ajatella muuta kuin valokuvaamista, etenkin kun paikalla on toinenkin ammattilainen ihan sitä varten.

Ilona otti tohtoripotrettini kesäkuussa 2014.

10441226_10152397594229504_3975425629006663938_n

Olen tuntenut tai tiennyt Ilonan jo ennen kuin hän ryhtyi valokuvaajaksi, sillä hän on siskoni entinen luokkakaveri. Seuraan ilolla sekä hänen Instagram-tiliään että Torpan tyttöblogiaan, joiden valokuvat ovat upeita.

On ehdottomasti eduksi, että valokuvaaja on tuttu, sillä tavoite on saada kuvista rentoja ja lempeää tunnelmaa kuvastavia. Olen aika nuoresta asti tottunut olemaan siskoni kuvausharjoitusten mallina, enkä vierasta kameraa enää ihan niin paljon kuin joskus tein. Puolisoni sen sijaan on kamerakammoinen, ja inhoaa syvästi valokuvattavana olemista.

Olenkin ajatellut, että kunhan ehdimme ja inspiraatio iskee (joskus keväällä?), etsimme valmiiksi muutamia meidän mielestämme kivoja hääkuvaideoita. Niiden pohjalta on Ilonankin helpompi lähteä meitä ohjaamaan sitten juhlapäivänä. Hääkuvat otetaan päivällä ennen juhlan alkua hääpaikan ympäristössä Saimaan rannalla. Siellä riittää kuvauksellista luontoa ja kauniita paikkoja monenlaiseen tunnelmaan. Valmistautuminen kuitenkin ehkä helpottaa tilannetta silloin.

Järkevää olisi pyytää Ilona kuvaamaan potretit ja juhla. Haaveilen kuitenkin myös ns. valmistautumiskuvista, jolloin koko hieno päivä tulisi dokumentoitua. Tässä ajattelen tuota painokasta vihjettä, jolla aloitin tämän postauksen: loppujen lopuksi päivästä jää jäljelle mies, sormus ja valokuvat, ja haluaisin panostaa valokuviin ehkä rahallisesti hieman enemmän, jotta ne varmasti täyttävät kaikki odotukset.

Tästä kolmen tärkeimmän asian listasta jätän miehen esittelemättä sen tarkemmin tässä blogissa. En ole varma, haluanko esitellä valitsemaani sormustakaan, aika näyttää. Sitä ei joka tapauksessa ole vielä hankittu, joten ehkä sitten kun se on kotona odottamassa, on innostusta kertoa siitä koko muulle maailmalle.