Hääjutut alkavat vähitellen olla blogin osalta paketissa. Vielä haluan kuitenkin kirjoittaa sanasen hääkuvistamme. Olen jo monta kertaa kehunut valokuvaajaamme Ilona Savitietä, mutta kehun vieläkin. Hääkuvaajaan panostaminen maksoi itsensä takaisin, kun juhlista jää kauniit ja korkeatasoiset valokuvat muistoksi.
Ilona huomioi yksityiskohdat: hääkuvat toimitettiin meille kultaisella muistitikulla, joka oli pakattu kauniisti pieneen rasiaan. Mukana oli myös jokunen henkilökohtainen yllätys.
Ennen siunausta ja juhlaa Ilona otti meistä potrettikuvia Auralan ympäristössä. Ne olivat toinen toistaan ihanampia, ja oli tosi vaikea valita niistä vain osa jatkokäsittelyyn ja muokattaviksi, puhumattakaan kiitoskorttikuvan valinnasta.
Kuva: Ilona Savitie
Aiemmin jo olette nähneet juhlaruokien kuvat, mutta vielä kivempaa oli nähdä kuvissa paljon vieraita, ei ainoastaan hääpöydän seuruetta. Valokuvaaja oli ehtinyt liikkua niin salissa, aulassa kuin ulkonakin. Kuvissa ihmiset nauravat ja näyttävät onnellisilta ja iloisilta, juuri kuten juhlan tunnelmakin oli.
Onnittelujonon kuvaamisesta olimme jutelleet Ilonan kanssa jo etukäteen. Onnittelukuvat eivät yleensä ole kovin hyviä kenenkään osapuolen kannalta, eikä siihen minusta kannattanut käyttää kovin paljon vaivaa. Näin olikin: parhaat kuvat ovat rentoutuneemmista kohdista juhlaa. Tässä seuraavassa on onnittelujonon onnistunein kuva: melko kaukaa paikan päälle perheineen reissannut kummityttöni F. onnittelemassa.
Kuva: Ilona Savitie
Erityisesti minusta oli mukavaa nähdä paljon lasten kuvia. Juhlissammehan oli melko paljon lapsia. Kummilapsia meillä on yhteensä neljä, joista kolme pääsi juhlaan paikalle. Heistä kaikista on kuvia mukana. Seuraavassa M:n kummipoika J. ulkoilemassa äitinsä kanssa. Hänen äitinsä oli yksi M:n bestmaneista, hyvin läheinen perhe meille siis.
Kuva: Ilona Savitie
Olen ollut tosi tyytyväinen siihen, että järjestimme juhlaan ohjelmanumeroksi ryhmäkuvien ottamisen. Se oli kiva vilvoittelutauko kaikille, ja näitä eri kokoonpanoissa otettuja kuvia oli todella mukava lähettää kiitoskorttien mukana asianosaisille. Ryhmäkuvien ottaminen olisi voinut mennä kaaokseksi, mutta siskoni hoiti asiaa hyvin, ja jotenkin ihmiset myös olivat tosi skarpisti mukana jutussa. Koko kuvaussessio kesti muistaakseni suunnilleen puolisen tuntia.
Tässä on sen setin ehdottomasti onnistunein kuva: minä ja vanhin kummityttöni M, joka oli mukana hääjärjestelyissä jo edellisen illan koristeluista alkaen. Hänen äitinsä oli yksi kaasoistani, ja muun muassa lauloi häätanssimme Etta James At last. Minä rakastan tätä kuvaa, ihan todella.
Kuva: Ilona Savitie
Tein hääkuvista painetut albumit. Sekä minun että M:n vanhemmat saavat albumit joululahjaksi, ja yksi jää tietenkin meille itsellemme. Niitä tehdessä todella huomaa eron ammattilaisen kuvien ja omien kuvien välillä. Tämän otan opiksi myös tulevia elämän juhlia varten: hyvät valokuvat ovat jäljellä myös juhlan jälkeen!
Tämä blogi syntyi hääblogiksi, mutta alusta asti ajatukseni oli, että häiden jälkeen voin tallentaa tänne myös muita elämän juhlahetkiä. Minä ja M pidämme hyvästä ruoasta ja seurasta, ja erilaisten pientenkin vuotuis- tai perhejuhlien tallentaminen blogiin olisi kivaa. Palaan siis asiaan!
P.S. Tämän postauksen kuvissa lapset esiintyvät äitiensä suostumuksella.
Hääjuhlassamme kaikki meni ihan nappiin, mutta erityisen tyytyväisiä olimme juhlaruokaan. Hotelli Heimarin keittiö tarjoili maukkaan ja näyttävän hääaterian, ja huomioi pienet yksityiskohdatkin.
Heimarissa vaihtui yrittäjä viime talven aikana, joten keväällä neuvottelimme ruokalistasta uuden yrittäjän ja hänen kokkinsa kanssa. Olin vähän – vain vähän – epävarma, miten muutos vaikuttaisi, kunnes ensimmäisen kerran tapasimme nämä uudet ihmiset. He katsoivat meidän edellisenä kesänä saamaamme menuehdotusta, vilkuilivat toisiinsa, ja sanoivat lopulta: ”Jospa me vähän muutetaan tätä…” Sen jälkeen he luettelivat, mitä muutoksia tekisivät, ja me olimme tosi tyytyväisiä. Muutaman viikon kuluttua saimme sähköpostiin häämenun, joka oli parempi, lähiruokapainotteisempi ja vieläpä pari euroa halvempi kuin alkuperäinen.
Pöydissä kaikille vieraille oli katettu menukortti, jonka toisella puolella oli juhla ohjelma.
Vieraissa oli useita henkilöitä, jotka eivät syö punaista lihaa, mutta kalaa kyllä. Yksi vieraista oli kokonaan kasvisruokailija, ja eniten minua mietitytti hänen ateriansa. Sanoin parikin kertaa Heimarin väelle, että kasvisruokailijalle pitää olla tarjolla muutakin kuin uunijuureksia. Kerroin vieraan nimen, ja vaikka en asiaa tarkistanut enää häiden aattona, oli kyseinen vieras saanut pöytään omalle paikalleen oman lämpimän ruoan. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että asiat hoituvat joskus vaikka morsian ei puutukaan ihan kaikkeen!
Ennen ruokailun aloittamista keittiön väki tuli onnittelemaan meitä, ja yksi heistä lauloi onnittelulaulun. Se oli ihana yllätys, kiitos!
Toinen oikealta Heimarin yrittäjä Jaana Orava. Kuva: Ilona Savitie.
Ja sitten se menu. Ainekset oli hankittu mahdollisuuksien mukaan lähiseudulta, esimerkiksi paljon kehuja saanut hauki oli viereiseltä Saimaan selältä pyydettyä. Kalaa olisi ollut tarjolla enemmäkin, mutta koska morsian ei voi syödä mereneläviä, kalaruokien määrää hiukan vähennettiin. Menusta löytyi kaikille jotain, ja erityisruokavaliot huomioitiin.
Kuten olen aiemminkin kertonut, juustot olivat oleellinen osa hääateriaa (ja myös vieraiden mieleen). Tarjolla oli kotimaisten pienjuustoloiden tuotteita Mouhijärveltä, Helsingistä ja Leivonmäeltä. Juustojen kanssa oli tarjolla viikunahilloa. Olin kuvitellut, että viemme loput juustot jatkoille ja sen jälkeen kotiin, mutta kovin montaa palasta niitä ei jäänyt. Juusto todellakin kuuluu juhlaan!
Kuva: Ilona SavitieKuva: Ilona Savitie
Hääviinit valitsimme talon listalta. Meille tarjottiin myös mahdollisuutta valita omat viinit (jotka he olisivat sitten hankkineet), mutta kesällä voimat ja aika eivät enää riittäneet. Maistelimme talon viinit ja löysimme sieltä erinomaiset valinnat, joista etenkin valkoviini Chardonnay de Pennautier oli suosikkini. Punaviini taas oli sulhaselle mieleinen Sartori Regola.
Kuva: Ilona Savitie
Ruokailu oli ainakin minun tulkintani mukaan juuri kuten juhla-aterian kuuluukin olla: kiireetön ja hyväntuulinen. Saimme kuulla paljon kehuja ruoista.
Jälkiruokana oli perinteiseen tapaan hääkakku, mutta sen lisäksi leipäjuustoa lakkahillon kera. Se oli minulle tärkeää, sillä koko lapsuuteni ja suurimman osan aikuisiästäni vanhempieni yrityksessä tehtiin leipäjuustoa. Äiti on jo siirtynyt eläkkeelle, mutta käynnisti juustotehtaansa häitä varten – ja siitä iso kiitos hänelle! Yhtään liioittelematta voin sanoa, että isoissa juustoloissa tehdasmaisesti tehty leipäjuusto jää kirkkaasti häviölle äitini juuston rinnalla.
Täytekakkuun halusimme mansikkaa (koska se on suosikkini ja sopii juuri heinäkuuhun paremmin kuin mikään muu), ja ilman hyydyttämistä. Siis mahdollisimman perinteinen kermakakku. Kokin ehdotus oli mansikka-raparperikakku marengilla maustettuna. Nam! Kakun kanssa oli kahvia ja halukkaille avecina konjakki tai likööri. Kun olimme leikanneet kakun, keittiön väki toi meille oman kahvin ja juustot pöytään – se oli todella huomaavaista, kiitos!
Kuva: Ilona Savitie
Hääkakun päällä oli koriste, joka muistutti meille rakkaasta lemmikistä.
Kuva: Ilona SavitieKuva: Ilona Savitie
Ylintä kerrosta viipaloimme sotilasmiekalla… Ehkäpä laitan siitä kuvia myöhemmin!
Rakastin tätä ateriaa, ja nautin joka suupalasta. Lämpimät kiitokset vielä kerran Heimariin siitä, että saimme hääruoalta enemmän kuin uskalsimme toivoakaan!
Arki on alkanut taas loman ja häähuuman jälkeen, ja olemme molemmat palanneet töihin. Hääjuhlat ovat olleet paljon mielessäni, mutta en ole osannut tarttua kirjoittamiseen. On ollut vaikea päättää, mistä kirjoittaisin. Kävisinkö läpi koko juhlan vaihe vaiheelta, vai olisiko syytä jakaa se eri osasiin ja kirjoittaa jokaisesta osa-alueesta erikseen? Jaksaisiko joku lukea kaikkia niitä postauksia?
Päädyin siihen, että kirjoitan tämä yhden koontipostauksen. On muutamia asioita, jotka haluan vielä tallentaa tänne erikseen, mutta palaan niihin myöhemmin.
Meidän juhlapäivämme oli tosi onnistunut. Ainoa asia, johon ei voinut valmistautumisella vaikuttaa oli säätila, mutta senkin olimme valmistelleet niin hyvin kuin voimme: hääkäskyssä luki, että lauantaiaamuna klo 9 mennessä hääpari päättää, onko siunaus ulkona vai sisällä. Aamulla säätiedotukset näyttivät epävakaista, joten päästimme itsemme koko päivän hermoilun piinasta ja ilmoitimme kaikille, että pidämme siunauksen sisätiloissa. Tokikaan koko päivänä ei satanut montaakaan pisaraa, mutta ainakaan meidän ei tarvinnut hermoilla siitä.
Aamu Auralan huvilalla oli juuri niin ihana kuin haaveilin. Heräsimme M:n kanssa aikaisin niin että kiirettömyys jäi koko aamun päällimäiseksi tunteeksi. Osa miehistä saunoi pitkään aamu(päivä)saunassa, mutta naiset keskittyivät kampauksiin ja muihin asioihin. Kampaajamme Hanna tuli jo kahdeksalta, ja aamupäivän aikana hän loihti yhteensä seitsemän erilaista kampausta: minulle, kolmelle kaasolle, naispuoliselle bestmanille sekä kahdelle pikkutytölle. Tarjoilin aina kampausvuorossa olevalle vaaleanpunaista kuohuviiniä ja rentouduin itsekin. Silloin ei vielä jännittänyt.
Puoliltapäivin saapui paikalle valokuvaajamme Ilona Savitie. Siihen aikaan oli aika pilvistä ja tuulista, ja potrettikuvia ottaessamme palelin aika tavalla. Onneksi ei kuitenkaan satanut! Kuvaussession jälkeen oli aikaa vielä syödä hiukan.
Auralan huvila. Kuva: Ilona Savitie
Jännittäminen alkoi oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun muu hääseurue siirtyi vähitellen huvilaltamme juhlapaikalle vastaanottamaan vieraita. Klo 14:50 lähdimme kävelemään Auralasta Heimariin, ja silloin meitä molempia kyllä jännitti aivan valtavasti. En tiedä mikä hääseremoniassa jännittää, mutta silti niin kävi.
Avioliiton siunaus oli kaunis tilaisuus, jossa itkin liikutuksesta monta kertaa. Kuljimme saliin rakennetulle alttarille ystävieni jousikvartetin soittaessa Johann Pachelbelin Kaanonia. Valitettavasti olin unohtanut ottaa mukaan nenäliinan, joten pyyhin kyyneleitä käsin. Isäni lauloi Pekka Simojoen Rakkaus on lahja Jumalan, siskoni luki kauniin kohdan Raamatusta, ja meille tuttu rovasti siunasi avioliittomme lämmöllä ja rakkaudella kaasojen, bestmanien ja muutamien läheisten toimiessa avustajina. Lopuksi kvartetti vielä soitti Beatlesin All you need is love, eikä hymyni leveydellä ollut siinä vaiheessa rajaa.
Hääjuhla käynnistyi jouhevasti ja hiukan edellä aikataulusta, kun siirtyminen ulkoa sisälle jäi pois ohjelmasta. Mutta kiire ei ollut – puheensorina täytti salin heti onnittelumaljojen noston jälkeen. Ensimmäinen ohjelma siirrettiin edeltämään ruokailua, kun aikaa kerran oli. Bestmanina toiminut upseeriystävä kutsui kaikki paikalla olevat upseerit nostamaan onnittelumaljat hääparille. Jokainen kohotti maljan meille, onnitteli lyhyesti omin sanoin, ja särki lasinsa säpäleiksi tähän tarkoitukseen varattuun saaviin. Sirpaleet lensivät komeammin kuin olin osannut odottaa! Osa lapsista hihkui riemusta, mutta ilmeisesti eräs tilanteen vieressä istunut pikkuinen oli myös vähän pelästynyt lasin räiskintää.
Heimari ylitti kaikki odotuksemme ruoan suhteen. En nyt käytä aikaa häämenun kirjaamiseen vaan kirjoitan siitä myöhemmin, mutta ruoka oli erinomaista. Etenkin vieressä kimmeltävästä Saimaasta kalastettu hauki nosti kehuja, samoin salaattipöytä. Itse paikalle tuomamme juustopöytä herätti herkkusuut, eikä juustoja montaa murua jäänytkään.
Ilmeisesti vieraanamme olleet lapset eivät olleet kuulleet, että karkkibuffet on täysin last season, sillä sen avautumisen ajankohtaa kyseltiin juhlan alusta asti. Kun jälkiruoan kohdalla karkkibuffet avattiin, sen ympärille kasaantui välittömästi lapsijoukko. Karkkeja lisättiin välillä, mutta toisin kuin luulin, meille jäi hääkarkkeja vain pieni kourallinen. Se oli todellakin menestys!
Ohjelmassa oli tilaa, että ehdimme juttelemaan vieraiden kanssa, kuten olin toivonutkin. Istuimme hääseurueemme kanssa samassa pöydässä, emme kahdestaan erillään muista. Ilta eteni nopeasti! Yksi leikkikin oli mukana. Olimme pitkin hampain suostuneet siihen, vaikka emme leikeistä innostukaan. Ehkä se kuitenkin oli hyvä, ainakin osa vieraista tykkäsi. Ja kuten sanottu, aikaa sillekin oli.
Puheita oli useita, ja niitä olen muistellut monta kertaa häiden jälkeen. Meidän molempien äidit pitivät puheen, ja sain kauniita kommentteja niistä jälkeenpäin (”Vau mitä äitejä!”) Kaasoistani A piti puheen, samoin M:n kummisetä. Lopuksi minä vielä kiitin kaikkia juhlan tekemisessä auttaneita, puhuin M:n ja minun rakkaudesta sekä siitä, että maailmassa on enemmän hyvää kuin pahaa, enemmän rakkautta kuin vihaa.
Puheeni lopuksi kutsuin kaikki ulos, jossa otettiin keskitetysti ja organisoidusti koko joukko erilaisia ryhmäkuvia. Tämä oli minusta kiva juttu, sillä saimme yhteiskuvat monissa eri komboissa, ja kaikki halukkaat pääsivät kanssamme kuviin. Näitä kuvia on tosi mukava liittää sitten kiitoskorttien mukaan myöhemmin syksyllä.
Sotilashäät. Kuva: Ilona Savitie.
Sulhasen miekasta poltettiin synnit (ihan keskikokoinen liekki, krhm), ja leikkasimme kakkupalan. Sulhanen ojensi miekan bestmanilleen, joka nuoli siitä onnen rippeet. Heimarin tarjoilijat olivat tosi ihanasti tuoneet meille pöytään kahvit, leipäjuustot ja avecit muiden jonottaessa kahvipöytään. Se oli tosi kiva ele, josta ei ollut sovittu etukäteen. Kiitos tästä huomaavaisuudesta Heimarin väelle!
Häätanssi oli yksi juhlan huipennuksista. Tanssimme Etta Jamesin kappaleen At last, jonka bändi soitti ja ystäväni ja kaasoni K lauloi. Tuijotin tuoretta aviomiestäni silmiin ja hoin, että kuuntele nyt, K laulaa kuin enkeli! Sovitussa kohdassa hääseurue liittyi tanssiin, emmekä joutuneet olemaan silmätikkuna koko biisin ajan.
Yhtäkkiä ilta olikin jo pitkällä. Jossain kohdin tajusin, että juuri ketään ei istu pöydissä vaan tanssilattia on aivan täpösen täynnä iloista ja riehakasta juhlaväkeä. Kun bändi lopetti sovitusti klo 23, pyysimme heitä jatkamaan vielä muutaman biisin verran. Sen jälkeen lähdimme kohti Auralan saunaa, jossa oli vapaamuotoiset jatkot. Siskoni auttoi hääpuvun yltäni, jotta minun ei tarvinnut pelätä sen likaantumista, vaihdoin piilolinssit silmälaseihin ja lähdin ystävien keskelle jatkoille. Jaksoin huomattavan paljon pidempään kuin olin odottanut – kävimme yhdessä nukkumaan joskus kolmen aikoihin aamuyöllä.
Kun hääpaikan siivous vielä sujui seuraavana päivänä helposti ja jouhevasti, en voinut olla kuin tyytyväinen. Kieltämättä sunnuntaina iltapäivällä maistui uni, mutta maanantaina juhlat rasitukset olivat jo poissa, ja jäljellä vain suunnaton onni arvokkaasta siunauksesta ja hyväntuulisista bileistä.
Kuvia säästelen vielä vähän. Sain Ilonalta saman tien muutamia otoksia, mutta lisää tulee myöhemmin.
En ole keksinyt mitään, mikä olisi mennyt pieleen hääjuhlassamme. No joo, minulla olisi pitänyt olla nenäliina siunauksessa, mutta se nyt ei ollut suuri vahinko! Hyvä suunnittelu, tarkka hääkäsky (eli juhlan käsikirjoitus) ja luotettavat, oma-aloitteiset ihmiset hoitamassa hääjuhlan kulkua olivat avain onnistumiseen. Ja tietenkin vieraat, sillä vieraat tekevät juhlan. Kiitos ystäville ja sukulaisille, että olitte mukana! En unohda tuota päivää!
Kosinnasta ja kihlauksesta tulee tässä kuussa kuluneeksi puolitoista vuotta, ja häät ovat jo aivan ovella. Tämän kihloissaolon aikana olen väistämättä herkistynyt erilaisille rakkausaiheisille uutisille, hyvässä ja pahassa.
Syystä tai toisesta minusta tuntuu, että kuluneen vuoden aikana lähipiirissäni on erottu enemmän kuin ikinä. Ystäviä, tuttavia, työkavereita, kavereiden kavereita – erouutisia on tullut jos ei nyt ihan kerran kuussa, niin hyvin usein kuitenkin. Olemme sen ikäisiä, että osa tuttavapiiristä on siirtynyt jo niin sanotusti toiselle kierrokselle.
Jokainen erouutinen on hiljentänyt minut, tehnyt surulliseksi ja apeaksi. Olen miettinyt todella usein, miksi haluamme mennä naimisiin, kun se yhdessäolo on niin vaikea laji – erojen määrä osoittaa sen hyvin.
Juuri tämä oma tilanteeni häitä suunnittelevana, vielä melko tuoreessa parisuhteessa elävänä tietenkin selittää herkän suhtautumiseni eroihin: jokainen niistä tuntuu henkilökohtaiselta, vaikka tietenkään ne eivät sitä ole. Uskon ja tiedän, että jokainen ero on ollut kipeä pala sen osapuolille, eikä yksikään niistä pitkistä parisuhteista ole alunperin perustettu eroa varten. Rakkautta niissä on ollut, ja uskoa loppuelämään yhdessä. En paheksu av(i)oeroja tai mitään sellaista, sillä tietenkin ero on parempi ratkaisu kuin kaikkia haavoittavaan parisuhteeseen jumittuminen.
Emme ole ihan nuoria enää, ja vaikka kokemuksemme pitkistä parisuhteista olisivatkin vähäisiä, ymmärrämme ihmisiä kohtalaisen hyvin. Ennen kaikkea ymmärrämme toisiamme. Tajuamme hyvin, mikä arvo meillä on toisissamme, osaamme joustaa ja vaatia sopivassa suhteessa. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta osaamme sovittaa ja sovitella, ja ennen kaikkea sopia riitamme. Tiedämme, mikä on tärkeää: se että olemme yhdessä. Ruusunpunaisia kuvitelmia ei ole, vaan selkeä tieto siitä, että yhteinen tulevaisuus vaatii tahtoa olla yhdessä. Siksi uskon, että selviämme: koska tahdomme rakastaa.
Yksi suosikkihääbloggareistani, I said yes -blogin Laura kirjoitti äitienpäivän aikaan elämänsä äideistä. Laura pohti, voisiko laittaa häihin esille hääparin isovanhempien hääkuvat. Ajatus on minusta kaunis, sillä myös minun ja M:n kaikki isovanhemmat ovat jo edesmenneitä.
Kun samaan aikaan pohdin ja surin tätä lähipiirin erojen määrää, tajusin äkisti yhden asian. Asian, jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, mutta joka ei sitä ole. Sekä minun että M:n kaikki vanhemmat ja isovanhemmat ovat eläneet pitkät avioliitot. Molempien meidän vanhemmat ovat yhdessä, isovanhemmatkin erotti vasta kuolema.
Vasta tämän sukupolvien perinnön tajuttuani aloin nähdä erojen lisäksi myös rakkauden lähipiirissäni. Vaikka monet eroavat, vielä useampi ystäväni on onnellisesti pitkässä parisuhteessa. Erojen määrä sumensi taakseen totuuden: rakkaus on kestävää, se kestää lapsiperhearjen ja työpaineet, se kestää sairaudet tai poliittiset erimielisyydet.
Koska avioerojen määrä lisääntyy koko ajan, ei avioliittoa pidä unohtaa itsestään selvyydeksi. Haluan muistaa sen häissämme, ja tuoda esiin sen, että lähipiirissämme pitkä avioliitto on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi juhlapaikan sivupöydälle tulee valokuvia edellisistä sukupolvista: meidän molempien isovanhempien kuvat, ja lisäksi myös omien vanhempiemme hääkuvat.
Isovanhempien sukupolvesta hääkuvia ei aina ollut tapana ottaa. Kihlakuvat olivat tavallisempia, eikä niitäkään aina otettu. Siksi kuvapöydästä ei tule samanlaisten kuvien sarja, vaan kuvia meidän esivanhemmistamme yhdessä, pariskuntina. Keskelle näitä tulee sitten kuva(t) meistä.
Nyt solmittava avioliitto on meille molemmille ensimmäinen – ja viimeinen. Sanotaan, ettei sitä voi tietää, mutta jos en tietäisi, mitä järkeä olisi ryhtyä koko hommaan?
Törmäsin jossain hääpalstalla bridezilloille suunnattuun sanontaan tai ohjeeseen, jonka mukaan hääpäivän jälkeen jäljellä on kolme asiaa: puoliso, sormus ja valokuvat. Siksi niihin kolmeen asiaan kannattaa panostaa ja valita juuri sellaiset jotka haluaa ja jotka tuntuvat oikeilta. Mies on se oikea, sormuksesta ei ole epäilystäkään, ja valokuvaajankin valinta oli aika selkeä.
Minulla on jo aiemmista jutuista sekä perheyhteyksistä tuttu luottovalokuvaaja. Jotenkin en ehkä edes harkinnut pyytäväni muita valokuvaajia häihin. Siispä meille tulee kuvaajaksi Ilona Savitie.
Ystäväni aviomies kuvaa kyllä myös toisena ammattinaan. Hän kuvasi pyytämättä (!) väitöstilaisuuteni ja karonkkani aikanaan, ja sainkin sillä tavoin perheeltään mitä suurimman ja arvokkaimman väitöslahjan. Häissä toivoisin hänen kuitenkin voivan keskittyä vieraana juhlimiseen – ja siinä vaiheessa kahden pienen lapsen isän on ehkä pakkokin ajatella muuta kuin valokuvaamista, etenkin kun paikalla on toinenkin ammattilainen ihan sitä varten.
Ilona otti tohtoripotrettini kesäkuussa 2014.
Olen tuntenut tai tiennyt Ilonan jo ennen kuin hän ryhtyi valokuvaajaksi, sillä hän on siskoni entinen luokkakaveri. Seuraan ilolla sekä hänen Instagram-tiliään että Torpan tyttö –blogiaan, joiden valokuvat ovat upeita.
On ehdottomasti eduksi, että valokuvaaja on tuttu, sillä tavoite on saada kuvista rentoja ja lempeää tunnelmaa kuvastavia. Olen aika nuoresta asti tottunut olemaan siskoni kuvausharjoitusten mallina, enkä vierasta kameraa enää ihan niin paljon kuin joskus tein. Puolisoni sen sijaan on kamerakammoinen, ja inhoaa syvästi valokuvattavana olemista.
Olenkin ajatellut, että kunhan ehdimme ja inspiraatio iskee (joskus keväällä?), etsimme valmiiksi muutamia meidän mielestämme kivoja hääkuvaideoita. Niiden pohjalta on Ilonankin helpompi lähteä meitä ohjaamaan sitten juhlapäivänä. Hääkuvat otetaan päivällä ennen juhlan alkua hääpaikan ympäristössä Saimaan rannalla. Siellä riittää kuvauksellista luontoa ja kauniita paikkoja monenlaiseen tunnelmaan. Valmistautuminen kuitenkin ehkä helpottaa tilannetta silloin.
Järkevää olisi pyytää Ilona kuvaamaan potretit ja juhla. Haaveilen kuitenkin myös ns. valmistautumiskuvista, jolloin koko hieno päivä tulisi dokumentoitua. Tässä ajattelen tuota painokasta vihjettä, jolla aloitin tämän postauksen: loppujen lopuksi päivästä jää jäljelle mies, sormus ja valokuvat, ja haluaisin panostaa valokuviin ehkä rahallisesti hieman enemmän, jotta ne varmasti täyttävät kaikki odotukset.
Tästä kolmen tärkeimmän asian listasta jätän miehen esittelemättä sen tarkemmin tässä blogissa. En ole varma, haluanko esitellä valitsemaani sormustakaan, aika näyttää. Sitä ei joka tapauksessa ole vielä hankittu, joten ehkä sitten kun se on kotona odottamassa, on innostusta kertoa siitä koko muulle maailmalle.
Meidän perheessämme juhlitaan 