Hääkäsky ja rikottuja laseja: sotilasperinteet meidän häissämme

Sotilasmiekasta kirjoittaessani lupasin kertoa tarkemminkin, miten M:n työ upseerina näkyy häissämme. Sotilashäihin liittyy paljon perinteitä, joita kaikkia ei ole tarpeen noudattaa. Mekin olemme valikoineet juhliimme vain osan näistä käyttöön.

Morsiamena täytyy kuitenkin sanoa heti alkuun, että yksi hienoimpia kohtia, missä sotilasperinteet näkyvät, on puolisoni juhlaunivormu. Se on minusta upea, ja M näyttää komealta! Univormut ovat lisäksi edukseen myös ryhmässä, eli M:n työkavereiden joukko tulee olemaan juhlava näky.

Nyt suunnitteluvaiheessa ja järjestelyissä M:n ammatti näkyy siinä, miten viikonlopun työnjako juhlavalmisteluissa toteutetaan kaaso- ja bestmanryhmän kanssa. M lupasi tehdä luonnostelemastani kirjallisesta ohjeesta hääkäskyn. Suhtauduin epäillen, sillä minun korvaani käsky kuulostaa komentamiselta. Mutta en vain tajunnut, että mitä organisointiin tulee, armeijan väki on parhaasta päästä. Tämä ei siis ole mikään varsinainen sotilasperinne, mutta aivan todella hyvä tapa jäsentää sen viikonlopun aikataulut ja tehtävät. Hääkäsky on erinomainen keino saada melko suuri joukko ihmisiä (kolme kaasoa ja kolme bestmania perheineen plus me itse) tietoiseksi tehtävistään ilman päällekäisyyksiä, ja onnistua synkronoimaan viikonlopun aikataulut ja toimet. Minun humanistijärkeni olisi vain tehnyt listan tehtävistä ja neuvotellut kaikkien kanssa erikseen, ja lisäksi olisin lopulta päätynyt tekemään itse suuren osan hommista. Yleisesikuntamajurin tekemä hääkäsky sen sijaan jakaa tehtävät, ilmoittaa kellonajat ja paikat, eikä jätä kysyttävää. Ja jos kysyttävää on, käy selväksi sekin mistä lisätietoja saa.

Hääkäskymme osat ovat:

  • tilanne (hääjuhlan toimintaympäristö ja perusteet)
  • tehtävä (mitä on saatava aikaiseksi)
  • toteutus (miten tehtävä toteutetaan)
  • tukitoimet (miten tehtävän toteuttamista tuetaan)
  • johtaminen (miten hääjuhla johdetaan).

Kuulostaa kamalan sotilaalliselta, mutta käsky on häihin sovellettuna oikeasti minusta aika hauska. Kaasot ja bestmanit saavat hääkäskyn tänään sähköpostiinsa. Saa nähdä naurattaako tämä ketään muuta kuin meitä…

Kuten aiemmin olen kertonut, miekka liittyy häiden sotilasperinteisiin monella tapaa. Upseeritoverit seisovat kirkon penkin päissä kunniakujana, ja kirkosta poistuttaessa he muodostavat miekkakujan morsiusparille. Meillä tätä sovelletaan ulkona tapahtuvassa avioliiton siunauksessa niin, että miekkakuja muodostetaan siihen penkkien väliin, missä upseerit seisovat kunniakujana siunauksen ajan. Sotilasbestman hoitaa tämän organisoinnin eli käskyt.

Juhlassa miekasta poltetaan sulhasen synnit, ja sen jälkeen leikkaamme hääkakun miekalla. (Ks. aiempi postaus lisätietoja miekasta.)

Ruokailun aikana upseeritoverit nostavat kukin vuorollaan onnittelumaljat hääparille. Kukin onnittelija rikkoo lasinsa maljapuheensa jälkeen, jotta samasta lasista ei juoda enää kenenkään muun onneksi. Tätä rituaalia varten olemme varanneet erikseen kuohuviinilasit ja saavin, johon lasit rikotaan.

Tämän enempää emme ole tuomassa sotilasperinteitä häihimme. Lisääkin niitä kuitenkin olisi. Esimerkiksi upseeritoverit voisivat toteuttaa morsiamenryöstön, ja minut ryöstettyään he joisivat shampanjaa kengästäni. Huh, jätetään väliin, kiitos! On myös olemassa tapa, että morsiamenryöstön aikana sulhanen kerää rahaa (lunnaita) häävierailta miekkaan – siis vain seteleitä. Kuulostaa aika kamalalta. Sulhasen heittäminen mereen eli kasteleminen tavalla tai toisella kuuluu sotilasperinteisiin ja liittyy ilmeisesti kadettikoulun tapoihin, mutta koska se on olevinaan yllätys, emme tiedä toteutetaanko sitä juhlassa – bestman päättää siitä. Juhlaunivormu päällä M ei tule Saimaaseen joutumaan, sen verran hyvässä arvossa upseerit vaatteitaan pitävät, joten uittaminen tapahtunee vasta loppuillasta, jos tapahtuu.

Mainokset

Seitsemän päivää

Tätä kirjoitettaessa siihen on seitsemän päivää ja neljä tuntia. Sen jälkeen olemme naimisissa. Kuten eilen juttelimme, arjessa mikään ei muutu, mutta tuntuuhan se ajatus ihan todella hyvälle. Viikon kuluttua siis on häiden virallinen osuus, ja siksi nyt on hyvä hetki kirjoittaa hiukan niistä suunnitelmista.

M ei kuulu kirkkoon, joten meidät vihitään siviilimenoin. Hääjuhlassa viikkoa myöhemmin on sitten avioliiton siunaus ja hääjuhla. Siviilivihkimiseen paikalle tulevat vain todistajat: minun siskoni (poikaystävineen) sekä M:n veli.

Vihkiminen tapahtuu Helsingissä. Mietimme  paikkaa pitkään, mutta lopulta päädyimme pitämään lyhyen seremonian M:n perheen kaupunkiasunnossa, jossa yövymme aina pääkaupungissa käydessämme. Asunto on pieni mutta viihtyisä, ja kukilla ja pöytäliinalla sen saa sopivan juhlavaksi. Jääkaappiin voi varata shampanjaa ja mansikoita, eikä tarvise murehtia säästä tai monia Helsingin kauneimpia paikkoja kansoittavista turisteista.

Juhlava hetki tulee olemaan nopeasti ohi, sillä emme ole suunnitelleet sen kummempaa ohjelmaa. Hetken fiilisteltyämme lähdemme kohti ydinkeskustaa, sillä meille on varattu Kämpistä Runeberg-kabinetti. Syömme juhlavissa puitteissa hääpäivällisen, istumme mukavan ja viihtyisän illan. Hääyön vietämme Kämpissä.

Siviiliseremoniassa M:n ei tarvitse pitää univormuaan, enkä minä käytä morsiuspukua. Valkoinen mekko minulla kuitenkin on, ruusukuvioinen löytö Muotikuusta. Ajattelin hakea läheisestä kukkakaupasta ihan pienen ruusupuketin käteeni, ja ehkä yhden ruusun M:n takinpieleen. Edellisessä postauksessa esittelemäni ruusuteema siis on läsnä tässäkin pienessä tilaisuudessa.

IMG_20170702_170641

Juttelin pari päivää sitten erään lähisuvun jäsenen kanssa erilaisista tavoista viettää häitä. Sekä yksityinen, pieni tilaisuus että suuret juhlat ovat molemmat minusta ihania, romanttisia tapoja juhlistaa avioliittolupauksia. Me saamme ne molemmat: intiimin, yksityisen ja rauhallisen, hyvää ruokaa ja juomaa sisältävän illan, mutta myös suuret ja perinteiset häät jäävät mieleen.

Ruusuja, ruusuja!

Morsiuskimpun kukkien valinta on ollut minusta aika vaikeaa. Kauniita kukkia on maailma täynnä, enkä ole kukkien suhteen lainkaan kranttu – minusta jokseenkin kaikki kukat ovat kauniita. Siksi vain jonkin tai joidenkin valitseminen morsiuskimppuun tuntui tosi vaikealta. Pinterest on täynnä toinen toistaan ihanampi vaihtoehtoja, mutta ongelma oli juuri runsaus: miten näistä kaikista ihanista voisi valita vain yhdenlaisen?

Apua valintaan sain muun muassa Tukholman Kuninkaanlinnan morsiuspukunäyttelystä. Siellä oli pukujen lisäksi kuvattu kuninkaallisten morsiaminen hääasusteet, ja erilaisten kimppujen näkeminen rinnakkain auttoi hahmottamaan oman suosikkini. Kun vielä vähitellen teimme päätöksiä pöytäkoristeiden suhteen, valikoitui kimppuni pääkukaksi ruusu. Ruusu on klassikko, kuten moni muukin asia meidän häissämme. Inspiraationa kimppuni suhteen on siis toiminut prinsessa Madeleinen morsiuskimppu.

IMG_20170408_111217

Kimppuun tulee valkoisia ja vaaleanpunaisia ruusuja sekä mausteeksi jotain vihreää, esimerkiksi perinteistä morsiuskukkaa myrttiä.

Pöytäkoristeiksi mietin jonkin aikaa tekokukkavaihtoehtoa. Ostin hääkirppareilta muutamia silkkipioneja ihan vain esimerkeiksi, ja ihastelin niitä kotona. Ajattelin, että tässä kohdin voisimme säästää. Talven mittaan ajatukseni kuitenkin kirkastui: kaikenlaiset kukat ovat minulle tärkeitä arjessakin, joten miksi katselisin suurimmassa juhlassani tekokukkia?

Yhtenäinen teema kukissa on ihan tarkoituksellista. Sekä minun kimppuni että kaasoille, bestmaneille (yhtä lukuunottamatta) sekä meidän molempien vanhemmille tulevat vieheet koostuvat kaikki ruusuista. Pöytiin tulee pallomaljakoita, joissa jokaisessa on yksi iso ruusu.

Nämä runsaat ruusut meille toimittaa lähin kukkakauppa, Ristiinan kukka. Halusin tässäkin asiassa luottaa paikalliseen yrittäjään, joka lisäksi kykenee toimittamaan kukat suoraan juhlapaikalle Heimariin perjantai-iltana. On suuri apu, että meidän ei tarvitse häitä laittaessa lähteä hakemaan kukkia mistään vaan ne tuodaan suoraan sinne missä niitä tarvitaan.

Ruusuinen kukkateema rikkoutuu ainoastaan ulkovihkipaikalla. Sinne äitini on kasvattanut auringonkukkia, joiden oikea-aikaista puhkeamista väriloistoon nyt odotamme jännityksellä. Auringonkukat sopivat vihkipaikan koristeluihin hyvin, sillä nurmikentälle tulee värikkäitä räsymattoja käytäväksi, eikä vihkipuuta peitetä millään romanttisilla harsoilla. Alttarin virkaa toimittavalle pöydälle tulee yksi auringonkukka maljaan. Jos kävisi niin hullusti, että auringonkukat eivät ehtisi kukkaan häihin mennessä, etsimme lähistöltä luonnonkukkia tai turvaudumme markettiruusuihin. Vihkipaikan koristelut joka tapauksessa voidaan lyödä lopullisesti lukkoon vasta, kun päivän sää on varma.

Kukkavalintani ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaiset ja klassiset, kuten esimerkiksi pukuni ja korunikin. Yhdenmukainen linja tässäkin siis! Kimppujen monenlaisista vaihtoehdoista voi lukea vaikkapa Niinan blogissa, jossa hän perusteellisella tyylillään on käynyt läpi kimppujen muotovaihtoehdot, erilaiset värit ja myös tietenkin kukkalajikkeet.

Entäpä sitten häiden jälkeen? En heitä kimppuani pois juhlassa, vaikka se olisikin kätevä tapa päästä siitä eroon. Meillä kotona oli vintin  katonrajassa vuosikymmenien ajan äidin morsiuskimppu kuivattuna. Se oli ihana ja pikkutytön silmiin myös romanttinen, vaikka sittemmin toki myös pölynkerääjä ja turhake – miksipä muutoin se olisi unohdettu vintin nurkkaan. En haluaisi unohtaa morsiuskimppuani tai heittää sitä häiden jälkeen roskiin, mutta kuiva kimppu kotona ei sekään houkuttele. Miten siis voisin säilyttää sen? Torpan tyttö -blogin kautta kuulin True Bloom Jewelry -yrityksestä, joka tekee koruja aidoista kukista. Siitä se ajatus sitten lähti. Käytän paljon koruja, joten morsiuskimpun ikuistaminen korusetiksi on täydellinen ratkaisu juuri minulle. Ihan ilmaista korujen teettäminen ei ole, mutta eipä minulle ole tulossa toista morsiuskimppuakaan. Tämän haluan toteuttaa, ja näistä koruista tulee minulle tärkeät.

Ja sitten lopuksi vähän interwebin ihmeellisestä häämaailmasta. Olen aiemminkin täällä blogissa ja etenkin sen ulkopuolella pohtinut, että olen aika epätrendikäs morsian, pikemminkin klassinen. Jotenkin häätrendeistä puhuminen vuoroin naurattaa, vuoroin ärsyttää minua. Kuten nyt morsiuskimpunkin kohdalla: Meidän häät -sivuston asiantuntija-artikkelissa morsiuskimppujen trendeistä vuonna 2017 todetaan, että ”Hääkimppu kertoo paljon morsiamen elämäntyylistä ja visuaalisesta näkemyksestä  sekä arvoista. Valitsemalla boheemin ja rönsyilevän hääkimpun pystyy myös rikkomaan liian mietittyä ja väkinäistä yleisilmettä hääpäivänä. Hääkimppu saa olla eloisa ja villi osa hääpäivän kokonaiskuvaa.”

Ilmeisesti elämäntyylini ja arvoni (kyllä!) sitten ovat hillittyjä ja tasaisia, koska en halua runsasta, boho-tyylistä ja luonnonkimpun kaltaisesti rönsyävää morsiuskimppua. Haluan kimppuni olevan melko pieni (jotta sitä on helppo pitää kädessä), ja tasainen reunoiltaan ilman ylimääräisiä, vahingoilta näyttäviä ympäriinsä sojottavia pikkukukkia. Haluan, että kimppu näyttää sidotulta, ei niityltä kerätyltä. En usko, että häidemme yleisilme olisi siltikään liian mietitty tai väkinäinen. Kimppuni ei myöskään kerro yhtään mitään arvoistani, sanoi Meidän häät -sivusto mitä tahansa. Miten ihmeessä se voisikaan?

Meidän häät -sivustolla kaupataan monenlaisia asioita, ja on ihan ok jos morsiamet haluavat häidensä olevan trendikkäät, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Tuo linkittämä postaus on kuitenkin vain yksi esimerkki siitä, miten tällaisessa kirjoittelussa luodaan mielikuvia vain yhdenlaisista ”oikeista” häistä. Samalla varmistetaan se, että kaikkien häät muistuttavat toisiaan, mikä lisää kaupallisten toimijoiden valtaa. Onneksi on aina mahdollista pitää myös oma päänsä ja olla uskomatta, että trendeillä olisi jotain merkitystä.

 

Hääkampaus

Vaikka meikin ja kynnet hoidan itse kuntoon, hääkampausta en missään vaiheessa edes suunnitellut tekeväni itse. Kampauksen pitää kestää koko päivä ja olla edes jotenkuten juhlava, arjesta poikkeava. Itse en saisi sellaista aikaan, enkä kehtaisi pyytää kampauksen tekemisen kaltaista vaativaa tehtävää myöskään ystäviltäni, joissa ei ole kampaamoalan ammattilaisia. Kampauksen suhteen on parasta luottaa ammattilaiseen.

En tunne Mikkelin seudun palveluntarjoajia, mutta loppuvuodesta aloin soitella eri kampaamoita läpi lähinnä kolmella kriteerillä. En valinnut kaikkein kalleimpia (säästösyy), päivämäärä oli tietenkin jo päätetty eli kampaajan piti olla vapaana hääjuhlapäivänä, ja lisäksi toivoin, että kampaaja pääsisi tulemaan majapaikkaamme Auralaan. Siinä vaiheessa jo olin kysynyt kaasoilta, ja he kaikki sekä M:n naispuolinen bestman halusivat hekin kampaajan laittamaan hiuksensa. Kyseessä olisi siis viiden kampauksen keikka yhdellä kertaa.

Kaiken tämän sain Hiusstudio Hannasta Mikkelistä. Hänelle sopi tulla Auralaan juuri oikeana aamuna, ja hiusstudion hinnat ovat kohtuulliset.

Kävin kesän alussa tapaamassa Hannaa Mikkelin keskustassa. Sovimme aamun aikataulusta ja pohdimme valmiiksi kampausten järjestyksen – kenen pitää olla mihinkin aikaan missäkin. Minulla oli myös mukanani perintötiara (josta edellisessä postauksessa kerroin), ja sovittelimme hääkampausta sen kanssa.

Vielä kaksi vuotta sitten hiukseni olivat lyhyet. Aloin kasvattaa niitä häitä varten, mutta kilpirauhasen liikatoiminnan iskiessä hiuksia lähti melkein tukoittain. Hiukseni ovat siis tällä hetkellä noin hartioille asti, mutta etenkin latvoista ohuet ja hennot. Nutturakampauksen tekeminen on todella haastavaa.

Onneksi kovin monimutkaista kampausta ei tarvitakaan. Tiaraan ja hääpukuuni sopii parhaiten yksinkertainen ylös nostettu nuttura, joka tukee korua eikä päinvastoin. Kiharapilvestä en edes haaveilisi näillä kutreilla, mutta ei sellainen myöskään sopisi vintagehenkiseen asuun ja vanhoihin koruihin.

Helppoa valita kampaus, kun asukokonaisuuden tyyliin ei kovin monenlainen sopisi! Hannalle olen kiitollinen joustavuudesta ja valmiudesta tarttua urakkaan. Viiden aikuisen lisäksi kammattaviksi ilmoittautuivat myös yhden kaasoista tyttäret, eli Hanna tekee aamupäivän aikana yhteensä seitsemän nutturaa. Siinä kulunee pinni jos toinenkin.

Todettakoon myös, että sulhasella on Mikkelissä oma  luottoparturinsa, jossa hän käy hääviikolla (tai viimeistään sitä edeltävällä viikolla) siistiyttämässä lyhyen, ohjesääntöön sopivan hiusmallinsa. On sitten molempien hiuskuontalot ojennuksessa juhlan aikaan!

 

…jotain lainattua, jotain sinistä

Lähes kuukausi sitten lupasin kirjoittaa jatkoa hääasuni perinteistä kertomiseen, kunhan ehtisin kuvata nuo jotain lainattua, jotain sinistä -osuudet. Nyt vasta ehdin sen tehdä, mutta ehkä olen myös viivytellyt näistä kirjoittamista osin tarkoituksella. Nämä esineet nimittäin ovat minulle hyvin tärkeitä ja henkilökohtaisia, ja siksi tämä kirjoitus on henkilökohtaisempi kuin aiemmat. Ei ystävilleni, koska he tietävät näistä jo, mutta tuntemattomammat lukijat päästän nyt aiempaa lähemmäs itseäni kertomalla pysyvistä sairauksistani.

Jotain lainattua oli oikeastaan tiedossa melkein heti sen jälkeen, kun häitä alettiin suunnitella. Tämä osuus vain laajeni ja muuttui harppauksen verran itselleni henkilökohtaisemmaksi juuri tänä keväänä.

M:n suvussa on upea perintökoru, jonka saan lainaksi. Kyse on morsiusdiadeemista tai -tiarasta, jonka perheen silloiset lapset ovat ostaneet vuonna 1948 äitinsä ja isänsä kultahääpäivälahjaksi. Ajatus oli, että tiaraa saavat lainata jatkossa kaikki suvun morsiamet. Se näkyykin hääkuvissa vielä ainakin 1970-luvulle asti, mutta viime vuosina lainaajia ei ole enää niin paljon ollut. Minä ihastuin tiaraan välittömästi, ja olen todella kiitollinen että saan sen lainaksi, vaikka en varsinaisesti kuulu sukuun. Se on upea, arvokas esine, joka toimi myös lähtökohtana pukuani suunnitellessa.

jotain lainattua 1

Jotain lainattua -osuus kuitenkin laajeni, kun kevättalvella serkkuni kysyi, haluaisinko lainata yhteisen mummomme korun häihin. En ollut heti ihan varma, koska en muistanut mistä korusta oli kyse, ja sanoin sovittavani sitä. Jos se sopisi tiaran kanssa, niin lainaisin sen mielelläni. Ilokseni kaulakoru on vanha, yksinkertainen ja kaunis, ja aivan täydellinen pari diadeemin kanssa.

Kaulakorun koko tarina kuitenkin paljastui minulle vasta hiukan myöhemmin, ja sen jälkeen en ole voinut katsoa sitä ilman kyynelten nousemista silmiini. Tätini kertoi, että pappani on ostanut korun mummolleni sen jälkeen, kun tältä oli poistettu kilpirauhanen. Koru peitti kaulassa olleen arven.

jotain lainattua 2

Koko kuluneen talven ja etenkin tämän kevään ajan olen taistellut kilpirauhassairauden kanssa (lisätietoja esim. täältä ja täältä). Olen voinut huonosti sekä fyysisesti että henkisesti, kun kilpirauhanen on ollut vuoroin liika- ja vuoroin vajaatoiminnassa. Kesäkuun alussa viimein sain tiedon, että pääsen kilpirauhasleikkaukseen. Olen nyt jonossa, ja kilpirauhaseni poistetaan syksyllä. Tämän kaiken keskellä mummon koru, jonka hän on saanut leikkauksen jälkeen, tiivistää paljon siitä kaikesta väsymyksestä ja ahdistuksesta, mitä sairasteluni on aiheuttanut viime aikoina sekä minun että M:n elämään. Enemmän se kuitenkin kuvaa sitä toivoa, mikä kajastaa ensi syksyssä, kun pääsen leikkaukseen.

IMG_20170615_083513
Tämä kuva on otettu edellisessä hääpuvun sovituksessa. Koru oli mukana, jotta puvun kaula-aukosta tulisi oikeanlainen suhteessa kaulakoruun.

Jotain lainattua siis oli osittain tiedossa heti, mutta asia täydellistyi vasta ihan tänä keväänä. Tiesin myös aika nopeasti, minkä  haluaisin olevan jotain sinistä, mutta senkin toteutuksen onnistumisessa kesti pitkään.

Olen nyt noin kolmen vuoden ajan sairastanut ykköstyypin diabetesta. Diabetekseni vaikuttaa väistämättä arkeemme, ihan jokaiseen päiväämme, halusin tai en. Se ei myöskään ole pelkästään minun juttuni, vaikka hoidankin itseäni omatoimisesti. Hypoglykemian eli matalan verensokerin aiheuttama shokki on aina mahdollinen. Toistaiseksi yhteisen taipaleemme varrella on ollut vain yksi tilanne, jossa M joutui pakottamaan minut juomaan mehua verensokerin nostamiseksi kun en itse enää osannut, mutta tuskinpa se jää viimeiseksi kerraksi pitkän tulevan yhteisen elämän aikana. Hypoglykemian lisäksi myös hyperglykemia eli korkea verensokeri aiheuttaa ryppyjä, sillä olen korkeilla sokereilla aika kiukkuinen, ja luonnollisesti puran sen lähimpääni. Arkipäivän epävarmuuksien lisäksi ykköstyypin diabetes vaikuttaa pitkällä tähtäimellä: todennäköisyyteni saada diabeteksen lisäsairauksia on suuri, vaikka pidänkin hyvää huolta hoitotasapainostani.

Pitkällä vuodatuksella yritän sanoa, että diabetes vaikuttaa ihan kaikkeen meidän parisuhteessamme. Se on osa minua, kuuluu pakettiin. Sitä ei voida parantaa, joten se on aina mukana.

Kansainvälinen diabetestunnus on sininen ympyrä. Siksi halusin, että häiden jotain sinistä on sininen rengas. Rannerengas oli luontevin ajatus, mutta syksystä asti etsin sopivaa korua, tuloksetta. Minulla on kaunis diabetestunnuksella varustettu rannekoru, mutta se on hopeinen eikä sininen. Lisäksi en arjesta poiketen halua yhdistää eri metalleja hääpäivänä, vaan pysyttäydyn kultakoruissa. Monenlaisia sinisistä helmistä tehtyjä ja/tai kimaltavia rannekoruja löytyi, mutta mikään ei tuntunut omalta. Helmiä ei ole tulossa mihinkään osaan asuani, joten en halunnut niitä, enkä varsinkaan halunnut maksaa useampaa kymppiä jostain joka olisi vain melkein sitä mitä etsin. Sininen ja kulta ei ole tavallinen yhdistelmä. Saksalaisen Pep me up -diabetesblogin kaupasta löysin jo kultaisen diabetesrannekorun, mutta edelleen se sininen jäi puuttumaan.

Ja sitten apu tuli läheltä. Se oli joko siskoni tai sitten työkaverini (pahoittelut etten muista kumpi), joka ehdotti ihan vain sinistä silkkinauhaa. Aluksi torjuin sen liian simppelinä, mutta lopulta tajusin ratkaisun olevan oikea. Tilasin Hollannista Prikkediefiltä kultaisen pienen diabeteslaatan, kiinnitin sen kapeaan siniseen silkkinauhaan – ja siinä se on. Minun diabetestunnukseni hääpäivänä, minun jotain sinistäni.

jotain sinistä

Tarkoitus ei ole näillä esineillä muistuttaa sairauksista hääpäivänä ikävässä mielessä ja synkistellen. Kuten kerroin, mummon kaulakoru on toivon symboli. Diabetes taas on läsnä joka päivä, joten en halua enkä voi sulkea sitä edes häissä pois mielestäni. Parempi siis ottaa se hyväksyen osaksi juhlaa.

Vielä aion sopivan hetken tullen kerrata teille diabeetikko-morsiamen erityiset jutut – rannekoru nimittäin on vain pintasilaus kaikesta siitä, mitä minun tulee ykköstyyppiläisenä tuona päivänä huomioida.

Kuukausi juhlaan, missä mennään?

Hääjuhlaan Heimarissa on nyt tasan kuukausi. Tässä on hyvä hetki pysähtyä tehtävälistan äärelle. Mitä siis on vielä tekemättä ja mitkä asiat on hoidettu?

Tehtävälistan voi kokonaisuudessaan klikata auki täältä, mutta kokoan tähän nyt vain tekemättömät asiat. Tässä voi tulla myös juttuja, joita en ole tehtävälistaa kootessani muistanut.

Kesken:

  • Lasten puuhavihkot. Myös puuvärien hankkiminen! Lapsia tulee vähemmän kuin kutsuimme, joten tämä ei ole iso hankinta.
  • Paperikoristeet. Vieläkin voisi muutaman viirinauhan askarrella.
  • Kukkien tilaus: olen ollut uudelleen yhteydessä kukkakauppaan, mutta en ole voinut ilmoittaa tarkkaa ruusujen määrää, koska en ole muistanut laskea maljakoita varastosta. Eli ne pitää laskea, ja sen jälkeen mennä käymään juttelemassa kimpusta.
  • Hääkarkeista osa on ostettu, mutta pari lajiketta saa vain tilaamalla.
  • Ohjelman runko on valmis, mutta aikataulua hinkataan vielä varmaan aika pitkään.
  • Hääpuvusta on vielä viimeinen sovitus jäljellä.
  • Työkavereideni juhlien suunnittelu on hyvässä vaiheessa. Tarjoilut on tilattu, kutsut toimitettu aikoja sitten ja astiatkin jo lainattu.
  • Avioliiton siunauksessa läheisillä on mahdollisuus eri rooleihin. Näistä ei ole vielä kovin monelle heistä puhuttu.
  • Puheiden pitäjät juhlassa ovat vielä osittain varmistamatta.

Kokonaan aloittamatta:

  • Istumajärjestys. Tähän haluan käyttää aikaa, sillä avain viihtymiseen juhlissa on se, että istuu kivassa seurassa. Lisäksi meidän pitää yhdessä suunnitella, miten pöydät sijoitetaan juhlatilaan järkevästi. Toki tätä on pohdittu monta kertaa, mutta ei vielä niin että mitään olisi syntynyt paperille.
  • Tarvikkeiden roudaaminen mökille alkaa vasta häiden alla.
  • Auralassa kaaso- ja bestmanporukan ruokailuja pitää suunnitella ja tehdä sitten edellisenä päivänä hankintoja.
  • Tusinan verran kuoharilaseja tarvitaan särkemistä varten.

Häästressiä minulla ei ole yhtään. Odotan juhlia kyllä innolla, mutta en stressaantuneena. Järjestelyt ovat hyvällä mallilla, enkä näe mitään katastrofin aineksia missään. Meillä on hyvä porukka kaasoja ja bestmaneja hoitamassa päivän sujuvuutta, ja etukäteen kaikki on kyllä hallussa. Heimarin yrittäjä on hyvin mukana suunnittelussa ja tekemässä meille täydellistä juhlapäivää. Avioliiton siunauksen toimittava pappi on luotettava ja keskustelut on käyty. Myös viikkoa aikaisemmin toimitettavan siviilivihkimisen osalta kaikki on hallinnassa.

Oikeastaan enää tarvitsee saada yksi isohko työjuttu hoidettua, että voin jäädä lomalle. Sitten pääsen nauttimaan tästä kunnolla!

Polttarit kuin sadusta

Lauantaiaamuna ihmettelin vähän, kun puolisoni oli jotenkin hiukan jähmeä. Meidän piti lähteä kauppaan, nurmikko piti leikata ja mitä nyt kaikkea. Yleensäkin viikonloppujen aamut käynnistyvät hitaasti, mutta nyt tuntui että aamupalan jälkeen hän ei saa itseään vaikkapa kauppalistan tekoon millään. No ihmekös, kun hän tiesi!

Yhdeksän jälkeen ovikello soi. Ajattelin että joku naapuri tai sukulainen poikkeaa kylään, mutta eikä mitä! Kaksi ystävääni siellä oli kameran kanssa kysymässä, lähdenkö mukaan. Paniikissani kyllä sanoin jo senkin, että en lähde! Mutta tietenkin lähdin. Pakkasin kädet täristen, ja aika nopeasti olimme autossa kohti tuntematonta.

Polttarit olivat yllätys, koska olin muka tiennyt milloin ne ovat. Oikeasti, olin katsonut kalenterista todennäköisen – ja ehkä itselleni mieluisimman – viikonlopun, enkä kovin paljon ehtinyt murehtia, että yllätys voisi olla jonain toisena ajankohtana. Siksi en ollut yhtään valmiina, mikä tietysti oli tarkoituskin.

Maaliskuussa kirjoitin blogiin toiveistani ja haaveistani polttareita ajatellen. Varmaankin siskoni ja muut kaasoni olivat lukeneet sen jutun, tai sitten he vain tuntevat minut tosi hyvin. Polttarini olivat suoraan toiveitani vastaavat – aivan täydelliset. Minulta kysyttiin tänään, että oliko kovat polttarit. Eivät olleet kovat, pikemminkin erittäin pehmeät. Juuri minun tyyliini sopivat.

Matkalla autossa sain luettavakseni polttarikirjan. Useimmat paikalletulijat olivat kirjoittaneet etukäteen henkilökohtaisen viestin, joista puuttui allekirjoitus. Minun tehtäväni oli tunnistaa, mikä oli keneltäkin. Itku silmässä luin parhaiden ystävieni viestejä, ja tunnistin toki kaikki. Tässä vaiheessa visailuissa siis oli vielä menestystä.

En tiedä mistä siskoni tai ystäväni olivat löytäneet polttaripaikan, mutta se oli huikea. Minut siis vietiin entiseen opiskelukaupunkiini Turkuun. Turun Hirvensalosta oli vuokrattu upea, kolmisensataa vuotta vanha huvila, jonka puutarha loisti kukkamerenä, salonki herätti mielikuvitukseni tarinoihin ja tupakeittiö hehkui kodikkuutta. Koska en halua julkaista blogissa ystävieni kuvia, saan ihanasti laittaa tähän enemmän sitä paikkaa kuvaavia otoksia. Osa postauksen kuvista on ystäväni ottamia, osa omiani.

Tätä huvilaa parempaa ympäristöä juuri minun juhlilleni on vaikea keksiä.

atsalea

kukkatarha

Olin onnellinen ja innoissani, nauroin ääneen ja nautin joka solullani tästä ympäristöstä sekä tärkeiden ihmisten seurasta.

Koska Turkuun on melko pitkä matka, ehti aamu vaihtua iltapäiväksi ennen kuin olimme perillä. Siskoni oli suunnitellut ja valmistanut kaikki ihanat ruoat. Joimme kahvit, söimme suolaista pannukakkua ja mansikka-raparperi-britakakkua ja samalla esittelin vieraat toisilleen – vaikka toki he tähän mennessä jo toisensa tunsivat. Myös kaksi, jotka eivät päässeet paikalle, olivat kirjoittaneet ja lähettäneet viestit minulle, ja ne luettiin kahvin aikana – kiitos niistä!

Paikalla oli rakkaita, uskollisia ystäviä eri elämänvaiheistani, noin kymmenen hengen ryhmä. Aikuisten naisten lisäksi joukkoon mahtui hyvin myös kaksi taaperoa, joista toinen oppi polttareiden aikana konttaamaan. ❤

ruusut

Kahvittelun jälkeen siirryimme taksilla Turkuun, minne oli suunniteltu pieni kävelykierros minulle tärkeiden paikkojen parissa. Se alkoi luonnollisesti yliopistoalueen baarista Proffan kellarista ja päättyi jokilaivalle terassimeininkiin. Jokilaivalla minulle pidettiin myös prinsessa Victoria -visa, jonka tarkoitus oli testata, onko minusta M:n elämän prinsessaksi. Noloa, mutta sopivuuteni voi tämän testin perusteella kyseenalaistaa: en ole kauhean hyvä knoppitiedossa, ja ystäväni arvioivat rojalistisydämeni muistavan enemmän yksityiskohtia kuin oikeasti kykenen muistamaan. Onneksi porukasta löytyi aina joku, joka tiesi vastauksen. Visailusta tuli 3 pistettä kymmenestä, mutta sain silti helmitiaran ja luvan prinsessoida loppuelämäni ajan.

Huvilalle palattuamme ohjelmaa vielä riitti. Eräs ystäväni oli suunnitellut hääkatrillin, jonka hän sitten opetti meille. Nauroimme vedet silmissä tanhutessamme enemmän tai vähemmän onnistuneesti – koreografia oli tosi oivaltava ja hauska, etenkin kuin sen tekijä avopuolisoineen olivat käytännössä ainoa meistä, joka osasivat tanhuta. Me muut vain pyörimme väärään suuntaan ja koetimme huutaa ”TAHDON” oikeassa kohdassa. Kiitos tästä naurunremakasta!

Ruoka katettiin pöytään (en todellakaan laskenut monesko kuohuviinipullo oli jo menossa) ja sen jälkeen sain vielä ihan erityisen lahjan. Siskoni oli ollut yhteydessä M:n kanssa, ja pyytänyt tätä kirjoittamaan meidän ensitapaamisestamme. M on hyvä kirjoittaja, joten kuvaus oli viihdyttävät kolme sivua pitkä tarina, jota kuunnellessani itkin ilosta ja onnesta. Kirjeen liitteenä tuli shampanjaa ja hanhenmaksaa – rakkausviestinä minulle.

Siskoni luettua kirjeen muut pyysivät vielä kertaamaan, miten meidät noin kaksi vuotta sitten saatettiin yhteen. Siinä siskollani, M:n yhdellä bestmaneista sekä hänen ex-vaimollaan oli varsin suuri rooli.

Sitten syötiin! Huh! Ruoka oli ihanaa ja sitä riitti!

ruokaa

Ruoan jälkeen alkoi jo hyvinkin olla ilta. Kun ruokaähkyä oli hiukan aikaa sulateltu, siirtyivät halukkaat paljuun rentoutumaan. Huvilassa ei ollut saunaa, joten sain morsiussaunan sijaan morsiushieronnan. Sen aikana poistettiin vanhat suolat janottamasta ja tehtiin morsiamesta jälleen puhtoinen neitsyt…

palju

Ilta- ja yöpalan äärestä kukin sitten hipsi omaan tahtiin nukkumaan.

 

Seuraava aamu alkoi mahtavalla aamiaisella: mimosalasillisia niin monta kuin jaksoin, vohveleita, pehmeitä sämpylöitä, tuoreita hedelmiä. Aamiainen oli pöydässä pitkään, koska ihmiset heräilivät eri tahtiin, ilman kiirettä. Aamutoimien ja siivouksen jälkeen luimme vielä erään kaasoista polttarikirjaan tekemän adjektiivitarinan tästä juhlasta. Otimme (lisää) yhteiskuvia ja kiitin kaikkia itku kurkussa.

Kotimatka ajeltiin sekin vielä kiireettömästi hidasta, mutta kaunista reittiä pitkin. Kotona M oli tehnyt minulle ruokaa, ja odotti kissamme kanssa minua jo kovasti. Oli mahtava viikonloppu, mutta oli ihanaa myös tulla kotiin.

Oli ihanaa, kun missään vaiheessa ei ollut kiire minnekään. Jos järjestäjillä oli aikataulussa säätämistä, se ei näkynyt minulle asti, ja sitä arvostan todella, todella paljon. Jos olisin tiennyt aikataulusta tai suunnitelmista, olisin alkanut järjestää ja touhottaa, mikä ei olisi kuulunut asiaan. Oli ihanaa, että minua ei puettu kimalaiseksi (vaikka tätä moneen kertaa ehdotettiin) enkä joutunut hyppäämään benji-hyppyä (se oli salainen pelkoni, en olisi pystynyt hyppäämään vaikka ystäväni olisivat sen järjestäneet). Nämä ihmiset todella tietävät, mistä minä pidän.

Minusta oli myös ihanaa, että kaksi pikkulasta olivat mukana. Joku voisi kauhistua ajatusta, että polttareissa on lapsia mukana, mutta nämä kaksi ystävääni eivät olisi päässeet mukaan muuten. Sitäpaitsi minä pidän lapsista, ja heidän taaperonsa ovat maailman suloisimpia! Oli ihanaa, että sain tavata nämä kaukorakkauteni myös samalla. Vaikka kuohuviiniä kului, kukaan ei juopotellut niin paljon että se olisi lapsia haitannut, ja heidän äitinsä sitä paitsi ovat vastuullisia ja pitivät vauvoista hyvää huolta.

Polttarini koostuivat siis upeasta miljööstä, hyvästä ruoasta ja iloisesta yhdessäolosta. Juuri sitä mitä tilasin. Olen valtavan kiitollinen, että siskoni ja kaasoni ehtivät järjestää tämän, vaikka hyvin tiedän että kevät on ollut hirveän raskas ja kiireinen ainakin osalla heistä. Tämä ei kuitenkaan näkynyt polttareiden puitteissa: kaikki oli täydellistä. Kiitos Ee-siskoni, kiitos K ja A, sekä koko joukko!

nauru

Olen onnentyttö!

Morsianta kaunistamassa

Morsiamen ulkonäköön panostetaan usein häissä paljon muutenkin kuin uuden mekon avulla. Kuntokuurien lisäksi viimeiseen asti viilataan ammattilaisten avulla hiukset, meikki, kynnet ja ripset – nykyään on yleistynyt jopa hampaiden valkaisu häiden alla.

Tämä osuus on ehdottomasti yksi niistä kohdista, joissa meidän häissä pihistetään. En kaipaa geelikynsiä, kun en niitä yleensäkään käytä. Hiusten värjäämisestä olen päässyt eroon, eikä ajatus kierteeseen ajautumisesta huvita, joten todennäköisesti mennään ihan omalla hiusvärillä – toki kampaaja tekee kampauksen. Ajatus hampaiden valkaisusta lähinnä naurattaa.

Meikin teen itse, tai toivottavasti siskoni avulla. Sisko järjesti minut keväällä Sokoksen meikkiopastukseen, josta saimme hyviä vinkkejä kestävän, kauniin meikkipohjan tekemiseen. Olen hankkinut vähitellen kevään mittaan tuotteita, jotka sopivat väreihini ja iholleni, mutta jotka eivät rasita kukkaroa liikaa. Minun luottomerkkejäni ovat jo vuosia olleet kotimaiset Lumene ja Dermosil, joiden hinta-laatusuhde on hyvä, ja joiden sävyt sopivat vaalealle, pisamaiselle iholleni ja sinisille silmilleni. Niillä mennään pääosin häissäkin, hiukan laajemmalla meikkien valikoimalla vain kuin yleensä.

meikit

Yhdestä asiasta en halunnut edes budjetin nimissä luopua. Minulla on jo monena kesänä ollut ripsienpidennykset, ja halusin ehdottomasti ne häihinkin. Itse asiassa hankin ne jo nyt, koska halusin olla ensi viikon työmatkalla mahdollisimman edustava mahdollisimman helpolla.

Lovely Lavender -tapahtumassa juttelin Jyväskylän RipsiBarin edustajien kanssa, ja tulin vakuuttuneeksi heidän palvelujensa laadusta. Ripsienpidennyksethän voivat olla hyvinkin allergisoivat ja hankalat, jos ne tehdään huonolaatuisin välinein ja heikolla liimalla. Viime kesänä ripsien liima ei tykännyt saunomisesta, ja silmiä kirveli aina löylyissä. Nyt päätin panostaa ripsienpidennyksiin, koska haluan ylläpitää niitä syyskuuhun eli häämatkaan asti.

Kävin maanantaina Ribsibarissa, ja tykkään hirmuisesti uusista ripsistäni. Ne on tehty 8-10 mm 3D-pidennyksillä eli kolme tuuhennusta per ripsinippu. Olin katsonut RipsiBarin instagram-sivulta kuvaa, jolla pystyin näyttämään, minkätyyliset ripset olivat haussa. En halua liian näyttäviä, koska ne eivät tuntuisi omilta. Luonnolliselta ripsienpidennykset eivät koskaan näytä, mutta niiden paksuudessa ja tyylissä on silti paljon valinnanvaraa. Silmälasien linssejä ne eivät saa hangata. Nyt tehtyihin ripsiin voidaan heinäkuussa juhlien alla tehtävässä huollossa lisätä vähän enemmän volyymia, jos haluan juhliin astetta tuhdimmat tekoräpsyt.

Pyysin laittamaan myös kulmakarvat kuntoon. Aluksi ne tuntuivat värjättyinä liian voimakkailta, mutta nyt kaksi päivää värjäyksen jälkeen ne ovat ihan täydelliset! Todellakin värjäytän kulmat uudestaan vielä heinäkuussa.

ripsibar
Kuva on otettu RibsiBarissa heti käsittelyn jälkeen, joten kulmissa näkyy vielä punoitusta.

Ripsienpidennysten kanssa silmämeikin ei tarvitse eikä oikeastaan pidäkään olla kovin vahva. Lumenen uudistuneen meikkisarjan ruskean luomiväripaletin sävyt sopivat sinisiin silmiini, ja meikistä tulee riittävän kevyen näköinen. Tärkeintä on saada meikkipohjasta kestävä, jotta väistämättä päivän aikana itkemäni ilon ja liikutuksen kyyneleet eivät raidoita kasvojani täysin.

Samat meikkituotteet ovat tulleet käyttöön tämän häämeikkien etsinnän myötä ihan arkeenkin, paitsi luomivärin helmiäissävy on enemmän juhlajuttu. Myös huulipuna on sen verran näyttävä sävy, että en osaa sitä arkena käyttää. Latohäät-blogista nappasin vinkin tuotteeseen, jolla huulipunan saa pysymään läpi päivän. Se on vielä tilaamatta, mutta hoidan asian lähipäivinä.

Kampaajastani kirjoitan myöhemmin, hän ansaitsee ihan oman postauksensa.

Sukupolvien ketju

Kosinnasta ja kihlauksesta tulee tässä kuussa kuluneeksi puolitoista vuotta, ja häät ovat jo aivan ovella. Tämän kihloissaolon aikana olen väistämättä herkistynyt erilaisille rakkausaiheisille uutisille, hyvässä ja pahassa.

Syystä tai toisesta minusta tuntuu, että kuluneen vuoden aikana lähipiirissäni on erottu enemmän kuin ikinä. Ystäviä, tuttavia, työkavereita, kavereiden kavereita – erouutisia on tullut jos ei nyt ihan kerran kuussa, niin hyvin usein kuitenkin. Olemme sen ikäisiä, että osa tuttavapiiristä on siirtynyt jo niin sanotusti toiselle kierrokselle.

Jokainen erouutinen on hiljentänyt minut, tehnyt surulliseksi ja apeaksi. Olen miettinyt todella usein, miksi haluamme mennä naimisiin, kun se yhdessäolo on niin vaikea laji – erojen määrä osoittaa sen hyvin.

Juuri tämä oma tilanteeni häitä suunnittelevana, vielä melko tuoreessa parisuhteessa elävänä tietenkin selittää herkän suhtautumiseni eroihin: jokainen niistä tuntuu henkilökohtaiselta, vaikka tietenkään ne eivät sitä ole. Uskon ja tiedän, että jokainen ero on ollut kipeä pala sen osapuolille, eikä yksikään niistä pitkistä parisuhteista ole alunperin perustettu eroa varten. Rakkautta niissä on ollut, ja uskoa loppuelämään yhdessä. En paheksu av(i)oeroja tai mitään sellaista, sillä tietenkin ero on parempi ratkaisu kuin kaikkia haavoittavaan parisuhteeseen jumittuminen.

Emme ole ihan nuoria enää, ja vaikka kokemuksemme pitkistä parisuhteista olisivatkin vähäisiä, ymmärrämme ihmisiä kohtalaisen hyvin. Ennen kaikkea ymmärrämme toisiamme. Tajuamme hyvin, mikä arvo meillä on toisissamme, osaamme joustaa ja vaatia sopivassa suhteessa. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta osaamme sovittaa ja sovitella, ja ennen kaikkea sopia riitamme. Tiedämme, mikä on tärkeää: se että olemme yhdessä. Ruusunpunaisia kuvitelmia ei ole, vaan selkeä tieto siitä, että yhteinen tulevaisuus vaatii tahtoa olla yhdessä. Siksi uskon, että selviämme: koska tahdomme rakastaa.

Yksi suosikkihääbloggareistani, I said yes -blogin Laura kirjoitti äitienpäivän aikaan elämänsä äideistä. Laura pohti, voisiko laittaa häihin esille hääparin isovanhempien hääkuvat. Ajatus on minusta kaunis, sillä myös minun ja M:n kaikki isovanhemmat ovat jo edesmenneitä.

Kun samaan aikaan pohdin ja surin tätä lähipiirin erojen määrää, tajusin äkisti yhden asian. Asian, jota olen pitänyt itsestään selvyytenä, mutta joka ei sitä ole. Sekä minun että M:n kaikki vanhemmat ja isovanhemmat ovat eläneet pitkät avioliitot. Molempien meidän vanhemmat ovat yhdessä, isovanhemmatkin erotti vasta kuolema.

Vasta tämän sukupolvien perinnön tajuttuani aloin nähdä erojen lisäksi myös rakkauden lähipiirissäni. Vaikka monet eroavat, vielä useampi ystäväni on onnellisesti pitkässä parisuhteessa. Erojen määrä sumensi taakseen totuuden: rakkaus on kestävää, se kestää lapsiperhearjen ja työpaineet, se kestää sairaudet tai poliittiset erimielisyydet.

Koska avioerojen määrä lisääntyy koko ajan, ei avioliittoa pidä unohtaa itsestään selvyydeksi. Haluan muistaa sen häissämme, ja tuoda esiin sen, että lähipiirissämme pitkä avioliitto on enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi juhlapaikan sivupöydälle tulee valokuvia edellisistä sukupolvista: meidän molempien isovanhempien kuvat, ja lisäksi myös omien vanhempiemme hääkuvat.

Isovanhempien sukupolvesta hääkuvia ei aina ollut tapana ottaa. Kihlakuvat olivat tavallisempia, eikä niitäkään aina otettu. Siksi kuvapöydästä ei tule samanlaisten kuvien sarja, vaan kuvia meidän esivanhemmistamme yhdessä, pariskuntina. Keskelle näitä tulee sitten kuva(t) meistä.

Nyt solmittava avioliitto on meille molemmille ensimmäinen – ja viimeinen. Sanotaan, ettei sitä voi tietää, mutta jos en tietäisi, mitä järkeä olisi ryhtyä koko hommaan?

 

Häälahjoista ja häälahjatoiveista

Toivoisimme kovasti, että emme saisi häälahjaksi tavaraa. Me emme ole enää ihan nuoria, joten tavaraa on ehtinyt kertyä. Kummallakin meistä on ollut pitkään oma koti, joten kaikkea kodinhärpäkettä on riittävästi. Lisäksi meillä on kuitenkin oma tyyli ja maku, joiden mukaan hankimme asioita itsellemme. Uskon, että tavaralahjoja tulee, mutta toivon sydämestäni että niiden määrä jää minimiin.

Paras lahja on, että ystävät ja sukulaiset tulevat juhlimaan häitä kanssamme. Oikesti: häät ovat ainutkertainen juhla elämässämme, eivätkä ne olisi mitään ilman tärkeimpiä ihmisiä ympärillämme. Monilla on pitkä matka hääpaikalle, ja majoituskaan ei ole ilmainen, joten häälahja ei todellakaan ole mikään välttämättömyys. En tiedä miten tämän sanoisin niin, että se ei kuulosta teeskentelyltä, mutta ihan todella, vilpittömästi tarkoitan mitä sanon.

Esitimme hääinfossa toiveen, että jos vieraat haluavat onnitella lahjalla, he tukisivat häämatkakassaamme. Tämä on tänä päivänä melko tavallinen hääkutsujen toive, ja yritimme muotoilla sen kauniisti. Kerroimme, että haaveilemme häämatkasta Roomaan, ikuiseen kaupunkiin. (Kerron häämatkasuunnitelmistamme hiukan lisää myöhemmin.) Elämyslahjat ovat ihania, mieleenpainuvia ja persoonallisia, mutta silti meidän toiveemme olisi saada kokea ainutlaatuisia juttuja juuri häämatkallamme, koska sellaista reissua emme tule tekemään toiste. Haluamme tehdä häämatkastamme ainutlaatuisen.

Samanlaisen, mutta ehkä vielä alleviivatumman toiveen esitimme myös kesäjuhlien kutsussa. Kesäjuhlat ovat siis epämuodolliset, kepeät puutarhakutsut rakkauslupausten kunniaksi minun työkavereilleni. (Kerron niistäkin myöhemmin lisää.)

Jokin aika sitten tänä keväänä luin artikkelin, jossa joku tapakouluttaja paheksui rahalahjoja etenkin häiden yhteydessä. Valitettavasti en löydä artikkelia enää, jotta voisin siteerata sitä tarkkaan, mutta jutussa haastateltu tapakouluttaja piti tyylittömänä pyytää rahaa häämatkaa varten. Hänen mukaansa etenkin työssäkäyvät tai keski-ikäiset aikuiset saisivat itse maksaa matkansa, se ei ole vieraiden tehtävä.

Näinhän se toki on, itse meidän pitää häämatkamme maksaa. Tästä huolimatta me toivomme rahaa lahjaksi, sillä vaikka yleensä hoidamme lomakulumme ihan itse, häämatkan toivoisimme olevan jotain sellaista, joka ei normaalisti ole meille taloudellisesti mahdollista. Lisäksi käytämme kaikki säästömme häihin, joten kassa on tyhjä matkabudjettia tehtäessä. Ja ihan totta, emme tarvitse tavaraa, ja sen mitä tarvitsemme, haluamme valita itse. Lahjalistaa emme halunneet, koska se olisi edelleen vain täyttänyt kodin tavaralla. Meidän lahjalistamme on lyhyt: Loma Roomassa. (Se leffakin jo löytyy…)

Ylen toimittajan Satu Krautsutkin artikkeli parin päivän takaa esittää lahjaehdotuksia erilaisiin kevään ja kesän juhliin. Allekirjoitan täysin artikkelissa lainatun tapakouluttaja Helena Valosen kommentin: kenenkään ei tarvitse hävetä, jos ei voi antaa suurta summaa, tai jos koko kesälomabudjetti menee matkoihin ja majoitukseen. Sitä enemmän arvostamme sitä, että kyseinen henkilö on tullut juhliimme! Me emme valitse vieraitamme varallisuuden mukaan vaan koska he ovat meidän läheisiämme.

Rahasta puhuminen ei ole tämän enempää tarpeen, enkä halua että kenellekään tulee kiusaantunut olo siitä, että pyydämme rahaa lahjaksi. Perustelumme ovat niin selkeitä, että rahalahjan antaminen on kaukana tyylittömyydestä. Järkevää se sen sijaan on.

P.S. Joissakin sotilashäissä on tapana kiertää keräämässä sotilasmiekkaan seteleitä morsiamenryöstön yhteydessä. Ei tule tapahtumaan meidän häissä.